Seven And The Ragged Tiger

Duran Duran -esseesarja jatkuu Anssi Kelan fanimuistoilla. Kela paljastaa syvän Duran Duran fanituksensa juuret ja analysoi Seven And The Ragged Tiger albumin jokaisen kappaleen.

Duran Duran -esseesarja jatkuu Anssi Kelan fanimuistoilla. Kela paljastaa syvän Duran Duran fanituksensa juuret ja analysoi Seven And The Ragged Tiger albumin jokaisen kappaleen.

Anssi Kela

Vihdin kirkonkylä ei vuonna 1984 ollut mikään uusromantiikan kiehumispiste. Pojat ajoivat kouluun traktoreilla ja potkivat iltaisin katulamppuja pimeäksi. Toisinaan liikkui huhuja, että jollain rinnakkaisluokan tyypillä olisi ollut jo kokemusta tytöistä, mutta näissä tarinoissa oli yleensä merkittäviä aukkoja. Tappelut karkkilalaisten ja lohjalaisten kanssa olivat kirkkaita majakoita, jotka valaisivat pienen maalaiskylän arkea.

Tähän maisemaan minut viskattiin rimpuilevana 11-vuotiaana Suomen Beverly Hillsistä, Kauniaisista. En itkenyt ensimmäisenä koulupäivänä, mutta teki mieli. Koulumatkaan kuului polku, joka muuttui sateella litiseväksi mutavelliksi. Kenkieni pohjissa oli jatkuvasti kuraa. Nuorena ihminen on kuitenkin mukautuvainen ja löysin luokaltani yllättävän nopeasti uusia kavereita. Yhden kotona oli tuolloin melko harvinainen videonauhuri. Syötimme sen nieluun usein kasetin, jonka kyljessä olevassa tarrassa luki ”MUSIIKKIA”.

Toisinaan liikkui huhuja, että jollain rinnakkaisluokan tyypillä olisi ollut jo kokemusta tytöistä

Duran Duran harppasi elämääni tuolta videonauhalta. Muistaakseni kasetilta löytyivät ‘Hungry Like A Wolf’ ja ‘Girls On Film’ (vieläpä stimuloivana sensuroimattomana versiona). Ensimmäinen koskaan näkemäni Duran Duran -video oli kuitenkin tuolloin juuri julkaistu ‘The Reflex’. Minusta tuli fani tuon reilun neljän minuutin aikana. Mahtava biisi, vauhdikasta lavaesiintymistä ja asiallisen näköisiä hemmoja, sekä eeppinen vesiputous! Videon superkökköinen vesiefekti upposi noina viattomuuden aikoina huolella nuoreen Anssiin.

Lunastin itselleni Seven And The Ragged Tiger-albumin ja tutustuin muutenkin yhtyeen tuotantoon. Pidin edelleen kuulemastani ja pian huoneeni seinät oli vuorattu Duran Duranin julisteilla. Kirkonkylän R-kioskissa myytiin saksalaista Bravo-lehteä, jonka lähes jokaisessa numerossa kirjoitettiin bändistä. Ostin säännöllisesti irtonumeroita, ymmärtämättä tekstistä sanaakaan. Kuvien perusteella kuitenkin päättelin esimerkiksi sen, että Andy Taylorin suosikkilenkkarit olivat Nike Vandalit. Vaadin äitiäni ostamaan minulle samanlaiset. Bravon sivuilta opettelin myös väärentämään Nick Rhodesin ja Andy Taylorin nimikirjoitukset. Kädentaito, josta on myöhemmässä elämässä ollut runsaasti hyötyä. Viimeksi mainittu oli yhtyeen jäsenistä suosikkini, joten tuntui loogiselta, että minuakin alettaisiin kutsua kansainvälisesti Andyksi. Lobbasin ajatusta kaveripiirissäni, mutta se ei koskaan lähtenyt liitoon.

Ostin säännöllisesti irtonumeroita, ymmärtämättä tekstistä sanaakaan. Kuvien perusteella kuitenkin päättelin esimerkiksi sen, että Andy Taylorin suosikkilenkkarit olivat Nike Vandalit. Vaadin äitiäni ostamaan minulle samanlaiset

Tilanne oli sikäli haastava, että Duran Duran oli tyttöjen bändi. Miten selittäisin faniuteni Niuhalan ala-asteen välitunneilla? Siellä musiikkikeskustelut pyörivät sen ympärillä, oliko ZZ Top hevibändi, eli oliko sitä sopivaa kuunnella? En vain välittänyt. Duran Duran oli parasta mitä tiesin ja jotenkin onnistuin välttämään koulurakennuksen takana silloin tällöin järjestetyt turpakäräjät. On itse asiassa aika yllättävää, ettei minua hakattu edes silloin, kun saavuin kouluun Nick Rhodesin innoittamana äitini meikit naamalla. Luultavasti näytin ehosteissani enemmän Jokerilta kuin androgyyniltä poptähdeltä.

Duran Duran dominoi maailmaa vuodesta 1981 vuoteen 1985, Birminghamin Rum Runnerista Live Aidiin. Tuona viiden vuoden ajanjaksona julkaistiin yhtyeen hienoimmat albumit, sekä väkeviä levyjen ulkopuolisia sinkkuja. Bändi on kuitenkin edelleen aktiivinen ja hyvässä iskussa. Kaksi uusinta albumia ovat olleet ilahduttavan vahvoja.

Nykyisin uskalletaankin jo sanoa ääneen, että Duran Duran on tehnyt kunnollista musiikkia. Minulle se on kaikkein tärkein pop-yhtye, mukaan luettuna The Beatles. Duran Duran on vain valtavan aliarvostettu; miljoonien kirkuvien teinityttöjen varjo on pitkä. Fab Four pääsi aikanaan asian yli, mutta Fab Fiven perinnön ylle on yhä liimattu köykäisen teinibändin tarra.

Minulle se on kaikkein tärkein pop-yhtye, mukaan luettuna The Beatles. Duran Duran on vain valtavan aliarvostettu

Rio on melko yleisesti laminoitu Duran Duranin parhaaksi albumiksi, mutta minä sijoitan sen hopealle. Seven And The Ragged Tiger oli ensirakkauteni, jota ei voi koskaan ylittää. Kuuntelin levyn pitkästä aikaa alusta loppuun ja analysoin sen kappale kappaleelta.

Anssi kela

THE REFLEX

Videolta näkemäni ‘The Reflex’ oli itse asiassa eri versio, kuin albumin avausraita. Sinkkuna nimittäin julkaistiin Nile Rodgersin remix, joka on siitä harvinainen tuunaus, että se oikeasti ylevöittää alkuperäisen teoksen. Maallikon on helppo tunnistaa eri versiot heti ensitahdeista. Alkuperäinen ‘The Reflex’ käynnistyy Diana Rossin I’m Coming Outin introa muistuttavalla rumpufillittelyllä. Nile Rodgersin tulkinta puolestaan liukuu sisään ”sha-la-la-la” -kuorolla.

Simon Le Bon esittelee heti kappaleen toisessa säkeessä koko Seven And The Ragged Tiger -albumin suurimman ongelman. Solistilla oli näihin aikoihin sietämättömänä maneerina aloittaa satunnaiset säkeet korkealla kiekaisulla M.A. Nummisen tyyliin. ‘The Reflex’ ei ole tästä suinkaan pahin esimerkki. Ymmärrän kuitenkin hyvin, jos joku sanoo olevansa allerginen Simon Le Bonin laululle. Hänen hysteerinen “m.a. nummisuutensa” onkin seikka, joka kannattaa levyä kuunnellessa yrittää painaa villaisella.

The Reflexin teksti on Le Bonille tyypillistä uubadaabaa. Käsittääkseni hän ei itsekään tiedä, mistä kappale kertoo. Duran Duran ei ylipäätään ole koskaan ollut minulle bändi, jota kuuntelisin tekstien takia. Tuntuisi uuvuttavalta lähteä naaraamaan merkityksiä Simon Le Bonin nilkansyvyisestä tajunnanvirrasta. Niinpä keskityn analyysissäni ainoastaan musiikillisiin yksityiskohtiin, jotka ovat tämän levyn tapauksessa paljon kiinnostavampia, kuin laulujen sanat.

Seven And The Ragged Tigeriin tultaessa Duran Duran halusi uudistaa soundiaan ja siirtyä sivummalle alkuperäisestä ajatuksestaan yhdistää Chic ja Sex Pistols. Tuoreena elementtinä albumille äänitettiin runsaasti perkussioita, jolloin pyrkimys laventaa tasaista disco-biittiä rikkaampaan rytmikkyyteen lyö leimansa levylle. Bändin suuri esikuva, David Bowie, oli juuri julkaissut Nile Rodgersin tuottaman Let’s Dance -albumin. Sen vaikutus on selvästi kuultavissa useammallakin Seven And The Ragged Tigerin raidalla. ‘The Reflex’ on yksi niistä biiseistä, jotka olisi lähes sellaisenaan voitu istuttaa Let’s Dancelle.

Epätavallinen kappale rakentuu kolmesta osasta, joilla on hyvin vähän tekemistä keskenään. Sävellajit vaihtuvat osien välillä, mollista rampataan duuriin ja takaisin. Osista keskimmäinen sisältää yhden pop-historian oudoimmista laulumelodioista, kun Simon Le Bon venyttää why, try ja buy -sanoja huojuttaen ääntään puolikkaan sävelaskelen verran, kuulostaen lähinnä jonkinlaiselta hälytysajoneuvolta. Hyvin erikoinen ratkaisu, mutta kieltämättä samalla mieleenpainuva koukku. Kuulin kappaleen ensimmäisen kerran yli 34 vuotta sitten, enkä ole vieläkään osannut päättää, onko tuo kohta briljantti, vai karsea. Albumiversiolla koukkua joka tapauksessa lypsetään hiukan liikaa. Onneksi Nile Rodgers teki uudelleenmiksauksessaan pientä editointia.

Osista keskimmäinen sisältää yhden pop-historian oudoimmista laulumelodioista, kun Simon Le Bon venyttää why, try ja buy -sanoja huojuttaen ääntään puolikkaan sävelaskelen verran, kuulostaen lähinnä jonkinlaiselta hälytysajoneuvolta. Hyvin erikoinen ratkaisu, mutta kieltämättä samalla mieleenpainuva koukku

Tuosta ammattikielellä bridgeksi kutsutusta osasta edetään jumalaiseen kertosäkeistöön. Duran Duranissa on mielenkiintoista se, miten useimmat heidän kappaleensa kuulostavat niin ainutlaatuisen “duranduranilta”. Yhtyeen tavassa kirjoittaa lauluja on jotain hyvin idiosynkraattista ja olen silloin tällöin yrittänyt kräkätä DD-koodin. Yksi tekijä on ehdottomasti aiemmin mainitsemani hyppiminen duurin ja mollin välillä. Jos säkeistö menee duurissa, niin laitetaankin kertosäkeistö molliin. Tai toisinpäin. Välillä duuri- ja mollisoinnut saattavat soida jopa päällekkäin. Duran Duranin tapauksessa sekään ei haittaa.

The Reflexin kertosäkeistö muodostaa joka tapauksessa duurin mollin keskelle. Sen tarttuva melodia seuraa minua hautaan asti. Ymmärtääkseni Simon Le Bon vastaa yhtyeen laulumelodioista. Pidän häntä siksi Brian Wilsonin kaltaisena nerona.

NEW MOON ON MONDAY

Yksi Duran Duranin komeimmista kappaleista on ‘New Moon On Monday’. Säkeistöjen melodiankuljetus on uskomattoman hienoa. Le Bon laulaa ensimmäiset rivit rekisterinsä matalimmassa päässä, mutta lähtee säe säkeeltä kiipeämään korkeammalle, päätyen lopulta ennen kertosäkeistöä aina falsettiin saakka. Kuitenkin melodia vaikuttaa jatkuvasti loogiselta, sitä on helppo seurata. Bravo.

Kertosäkeistössä tehdään taas bändille tyypillinen taikatemppu. Kertosäkeessä käytetään samaa neljää sointua kuin säkeistöissäkin, mutta tällä kertaa yksi soinnuista onkin mollin sijaan duuri. Tämä muuttaa kaiken, astutaan kokonaan eri huoneeseen. Kuulostaa siltä, kuin meille esiteltäisiin aivan uudet soinnut. Kuitenkin ne ovat samat säkeistön neljä sointua, vain eri järjestyksessä. A-molli on vaihtunut a-duuriksi. Musertavan hyvä kertosäkeistö, vaikka Simon Le Bon pyrkiikin torpedoimaan sen larppaamalla jälleen raivokkaasti M.A. Nummista. En tämän jälkeen enää reklamoi tuosta laulumaneerista, mutta se on hyvin häiritsevä vielä monella muullakin raidalla.

Kappaleen väliosassa kuullaan kekseliäs ääniefekti: Nick Rhodes oli hankkinut albumin äänityksiin Fairlight-samplerin, johon pystyi itse nauhoittamaan ääniä ja sitten soittamaan niitä eri korkeuksilla. New Moon On Mondayn toisen kertosäkeistön jälkeen kuuluu ilotulitusrakettien lähtöä muistuttavia suhahduksia. Ne ovat itse asiassa paperiarkin repimisen ääniä, joita soitetaan Fairlightilla hidastettuna.

Myös ‘New Moon On Monday’ voisi olla Let’s Dancen kappaleita. David Bowien laulamana biisiä kohdeltaisiin ikivihreänä klassikkona. Seven And The Ragged Tigeria on vuosien varrella kritisoitu runsaasti liian puleeratun tuotannon vuoksi. Bändin rokimpaa kulmaa on häivytetty ja syntikat korostuvat kitaroiden kustannuksella. ‘New Moon On Monday’ on malliesimerkki levyn äänimaisemasta: ylellisiä kosketinsedimenttejä, pidäteltyjä rumpuraitoja runsailla perkussioilla höystettynä, jääpuikonkirkkaita kitarasoundeja ja John Taylorin tunnusomaisia bassolinjoja.

New Moon On Monday on malliesimerkki levyn äänimaisemasta: ylellisiä kosketinsedimenttejä, pidäteltyjä rumpuraitoja runsailla perkussioilla höystettynä, jääpuikonkirkkaita kitarasoundeja ja John Taylorin tunnusomaisia bassolinjoja

Olen luonnollisesti eri linjoilla kriitikoiden valtavirran kanssa. Minusta albumi kuulostaa juuri siltä, miltä Duran Duranin pitääkin kuulostaa: luksustuotteelta. Kun kuuntelin tätä Vihdin kirkonkylässä kengät kurassa, niin tunsin olevani Cannesin rantabulevardilla Antony Pricen silkkipuvussa. Jossain kaukana oli glamouria.

Anssi Kela

(I’M LOOKING FOR) CRACKS IN THE PAVEMENT

Kolmantena kuullaan levyn keskinkertaisin esitys. ‘(I’m Looking For) Cracks In The Pavement’ ei ole koskaan sytyttänyt minua, joten ajattelin biisin vain olevan huono. Kun nyt kuuntelen sitä vuosien jälkeen huolellisemmin, niin sävellys onkin loppujen lopuksi aivan mukiinmenevä. Erityisesti väliosa ilahduttaa “aasiahenkisineen” kosketinsoundeineen, sovitus ja tuotanto ovat vain jääneet vähäverisiksi. Tempo on laiska ja bändin soitto apaattista. Turboruuvia kiristämällä ja tempoa nostamalla tästä olisi voinut tulla hyvä, energinen Duran Duran -raita. Tähän olisi kaivattu kahden ensimmäisen albumin nuoruuden intoa. Nyt kappaleesta välittyy löysän kädenpuristuksen jälkeinen ynseys. Olisipa albumia edeltänyt ‘Is There Something I Should Know’ -single ymmärretty laittaa tämän kappaleen paikalle.

I TAKE THE DICE

Kelpo pop-ralli. Kappale ei ole yhtyeen parhaimmistoa, mutta puolustaa paikkaansa albumilla. Kuunnellessa tulee mieleen, että eri tavalla arrattuna ‘I Take The Dice’ voisi hyvin olla Help-aikakauden Beatlesia. Kertosäkeistö nousee jälleen esiin mollina duurin keskellä ja Simon Le Bon toistaa kertosäkeen toisen säkeen lopussa The Reflexin hälytysajoneuvotemppunsa.

OF CRIME AND PASSION

Albumin kitaravetoisin biisi. Kappaleessa on kuitenkin sama ongelma kuin (I’m Looking For) Cracks In The Pavementin kanssa. Tämän pitäisi olla sähäkkä pala debyyttilevyn Careless Memoriesin hengessä, mutta nousun ja uhon sijaan raidalla soi menestyksen paineissa natiseva, vanhalta ja kylläiseltä kuulostava bändi. Kappaleessa olisi jälleen ainesta paljon parempaan. Oliko kokkeli lopussa sinä päivänä, kun tätä äänitettiin?

UNION OF THE SNAKE

Pienen notkahduksen jälkeen albumi palaa takaisin lentoradalleen. ‘Union Of The Snake’ on klassinen Duran Duran-hitti, joka nyökkää jälleen vahvasti Let’s Dancen suuntaan. Jopa siinä määrin, että kappaleen intron päälle tekee mieli alkaa ynistä Bowien lyriikkaa. Lehmänkellojen kilkatus tarjoaa aluskasvillisuuden elegantisti groovaavalle raidalle, jonka sävellyksellisesti merkittävin kohta on ehdottomasti kertosäkeistöä edeltävä mehukas bridge.

Lehmänkellojen kilkatus tarjoaa aluskasvillisuuden elegantisti groovaavalle raidalle, jonka sävellyksellisesti merkittävin kohta on ehdottomasti kertosäkeistöä edeltävä mehukas bridge

SHADOWS ON YOUR SIDE

Albumin loppupuolelta löytyy pieni konvehti. ‘Shadows On Your Side’ on kappale, jonka harva Duran Duran -fani muistaa, mutta jonka kuunteleminen tuottaa suurta mielihyvää.

Ensimmäiseksi huomio kiinnittyy John Taylorin bassolinjaan, joka on basistin korvilla kuunneltuna omituinen. Toisaalta juuri konvention vastaiset äänet ovat usein niitä, jotka tekevät Taylorin soitosta merkittävää. Seuraava yllätys on kertosäkeistön saapuminen. Säkeistöä vilautetaan kuulijalle hätäisesti yhden kierron verran, jonka jälkeen silmille paiskataankin jo odottamatta eri sävellajista menevä kertosäkeistö. Tenhoava kertovärssy on melodiakuluiltaan jälleen sataprosenttista Duran Durania, mutta myös sen riisuttu sovitus on esimerkillistä. Tavallisesti kertosäkeistöistä pyritään tekemään soundillisesti säkeistöä suurempia, mutta tässä on lähdetty päinvastaiseen suuntaan. Instrumentaatiota on karsittu ja pääroolissa on Le Bonin kolmiääninen laulu, sekä Andy Taylorin askeettinen rock-kitara.

Tuo lauluharmonia onkin kiinnostava. Kun kuuntelee alinta stemmaa, niin sehän menee käytännössä päin helvettiä! Stemmapakka on kaukana Crosby, Stills, Nash & Youngin taivaallisista harmonioista. Jos Duran Durania kuuntelee analyyttisin korvin, niin ei voi välttyä ajatukselta, että nämä tyypit eivät itse asiassa taida olla mitään “mozarteja”. Molleja ja duureja on päällekkäin, kummallisia rakenteita, vireongelmia, bassolinjoissa asteikkoon täysin sopimattomia ääniä ja harmoniaoppien vastaisia stemmoja. Näistä lähtökohdista on kuitenkin tehty täysin vastaan panematonta pop-musiikkia. Juuri nuo pienet kauneusvirheet ovat lopulta tärkeää rakennusainetta bändin uniikkiin tapaan lähestyä musiikkia. Omaa ääntä ei voi löytää tekemällä kaiken pilkulleen muiden kirjoittamien sääntöjen mukaan. Nerous löytyy teorian ulkopuolelta.

 Juuri nuo pienet kauneusvirheet ovat lopulta tärkeää rakennusainetta bändin uniikkiin tapaan lähestyä musiikkia

TIGER TIGER

Täytebiisin sanakirjamääritelmä: albumin loppupuolelle sijoitettu kahden soinnun instrumentaali. Siitä huolimatta rakastan tätä raitaa. Studiossa on epäilemättä tajuttu, että levylle tarvitaan hieman lisää mittaa. Duran Duran ei lähtenyt tekemään normaalia blues-jamia, vaan loi raukean 80-lukulaisen taidepop-kudelman nauhattomine bassoineen ja elokuvallisine syntikoineen. Kyseessä ei ole erityisen suuri sävellys, mutta viihdyn biisin lenseässä tunnelmassa. Vihdin kirkonkylän ankarassa helmikuussa tällainen kappale toi kaivatun tervehdyksen auringonnoususta tropiikissa.

THE SEVENTH STRANGER

Albumin niputtaa Duran Duranin hienoin kappale. The Seventh Strangerissa on jotain ylimaallista, jota minun on vaikea pukea sanoiksi. Muistan vuosia sitten istuneeni kuulokkeet päässä bussissa, kun satunnaisella soittolistallani tämä biisi lähti yllättäen soimaan. Katselin bussin ikkunan takana vaihtuvaa maisemaa. Katselin muita matkustajia. Äkkiä tuntui siltä, kuin kaikki muutkin olisivat kuunnelleet samaa kappaletta. Se sopi kaikkeen. Olimme samassa tarinassa. Olimme elokuvan viimeisessä kohtauksessa, jonka päälle ‘The Seventh Stranger’ alkaa soida. Lopputekstit.

 Olimme samassa tarinassa. Olimme elokuvan viimeisessä kohtauksessa, jonka päälle The Seventh Stranger alkaa soida. Lopputekstit

Tunsin selittämätöntä tunnetta, josta sain melkein kiinni.

Anssi Kela

Let's talk about this

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend