HÄNEN NIMENSÄ ON RIO JA HÄN TANSSII HIEKAN POIKKI

Samuli Knuuti jatkaa One Quart Magazinen Duran Duran -esseesarjaa ja kertoo miksi Rio on yksi kaikkien aikojen parhaista poplevyistä.

Samuli Knuuti jatkaa One Quart Magazinen Duran Duran -esseesarjaa ja kertoo miksi Rio on yksi kaikkien aikojen parhaista poplevyistä.

Duran Duran Rio illustration by Timo Bontenbal

Timo Bontenbal

Moving on the floor now, babe, you’re a bird of paradise.

Duran Duranin Rio-albumin ja -kappaleen avaussäkeet eivät näytä paperilla kovin kummoisilta, mutta niiden auditiivinen vaikutus on huikea. Kun ne saapuvat korvakäytäviin Simon Le Bonin laulamana ja Andy Taylorin kitarariffin, John ja Roger Taylorin rytmittelyn sekä Nick Rhodesin impressionististen syntikoiden siivittäminä, on vaikea olla maistamatta vaikutelmassa oman henkilökohtaisen madeleineleivoksen makua. Omalla tavallaan Rio on muistuma kaikkiin hyviin aikoihin menneisyydessä, nostalginen mutta terävä puhuri ajoilta, jolloin popmusiikissa ja elämässä kaikki tuntui olevan mahdollista.

Duran Duranin vuonna 1982 ilmestynyt toinen albumi Rio on niin hieno ja tärkeä levy, että luulisi siitä kaiken olevan jo sanottu – vaikka siitä ei ole kerrottu vielä juuri mitään. Se kun ei kuulu niihin levyihin, eikä Duran Duran ylipäätään niihin yhtyeisiin, joiden loisteliasta menneisyyttä Uncutin ja Mojon kaltaiset setälehdet louhivat tyhjiin kuukaudesta toiseen.

Rio kuuluu 80-luvun alun niin sanotun ”uuden popin” mestariteoksiin, jonka kanssa palkintopallilla seisovat Human Leaguen Dare (1981) ja ABC:n Lexicon Of Love (1982). Se on runsaudensarvi, joka haluaa olla yhtä aikaa kultturelli ja dekadentti. Se on levy, jolla on korkeita ihanteita ja alhaisia tarpeita. Jo sen nimi ja levyn avaava nimikappale hohkaavat kaukokaipuuta, himoa ja halpaa romantiikkaa. Nimestä on vastuussa John Taylor, joka on sanonut Rion paikkana edustaneen hänelle “kaikkea eksoottista ja vierasta, maallisten ilojen mekkaa, bileitä jotka eivät koskaan lopu.”

Rio kuuluu 80-luvun alun niin sanotun ”uuden popin” mestariteoksiin, jonka kanssa palkintopallilla seisovat Human Leaguen Dare (1981) ja ABC:n Lexicon Of Love (1982)

Näin nimikappaleen säe, “It means so much to me / Like a birthday or a pretty view”, ei suinkaan ole ironinen. Joskus syntymäpäivä tai kaunis näkymä (tai kirsikkajäätelö) merkitsee enemmän kuin mikään muu. Ja kun kappaleen loppumetreillä Simon Le Bon laulaa ”dyddyddyddydyy” saksofonien vauhdittamana, – kaksi oletettua tyylikömmähdystä yhtä aikaa -, kuulijalle syntyy vaikutelma, että tällä levyllä, täällä, kaikki on mahdollista.

Albumin arkkitehtonisen käänteislogiikan mukaisesti kuulemme nimikappaleen jälkeen kaksi sen köykäisintä kappaletta, vaikka millä muulla albumilla tahansa ne kestäisivät vertailun minkä kappaleen kanssa hyvänsä. My Own Way kaikessa suoraviivaisuudessaan kuulostaa enemmän vuonna 1981 ilmestyneen debyyttialbumin kadonneelta neljänneltä singleltä, kuin toisen albumin ensimmäiseltä. Se on astinkivi kohti tulevaa, eikä itsessään vielä uutta mannerta.

Lonely In Your Nightmare on sekin Rion konfiguraatiossa lähinnä vankka albumiraita. Kappale on tarpeellinen suvanto ennen kaikkia tulevia myrskyjä, vaikka Le Bonin melodramaattisen sotaisat ja myrskyisät sanat kaivavatkin kappaleen lempeältä melodialta tehokkaasti maata jalkojen alta. Jollakin muulla levyllä se olisi kohokohta, nyt se on poukama.

Vasta Hungry Like The Wolfin ja Hold Back The Rainin myötä Rio todella käynnistyy. Näillä kappaleilla Duran Duran ottaa esikoislevyn singleillä luomansa popkaavan ja sirottelee sen päälle tähtipölyä. Siinä missä Planet Earth ja Girls On Film olivat postpunkin ihanteiden mukaisesti kireitä ja yksiulotteisuudessaan tehokkaita, Hungry Like The Wolf ja Hold Back The Rain räjähtävät väreiksi. John Taylorin basso, Andy Taylorin kitara ja Nick Rhodesin syntikka-arsenaali, kaikki laukkaavat kohti tavoittamatonta kliimaksia kuin ylös tulivuoren rinnettä. Rintaan ei pistä, mutta sydämeen sattuu. Näissä kappaleissa on kiihkeä, suorastaan propulsiivinen draivi, jolla on paljon tekemistä punkin amfetamiinikihelmöinnin ja hyvin vähän yhteistä myöhemmän ”teinipopin” lääppivän populismin välillä.

Näissä kappaleissa on kiihkeä, suorastaan propulsiivinen draivi, jolla on paljon tekemistä punkin amfetamiinikihelmöinnin ja hyvin vähän yhteistä myöhemmän ”teinipopin” lääppivän populismin välillä

Uskoisin, että vaikka ei olisi ikinä nähnytkään Hungry Like The Wolfin videoita maalattuine naisineen ja viidakoineen, voisi ne nähdä sulkiessaan silmäluomiensa kappaleen kuullessaan. Hold Back The Rain on sekin suorastaan elementaalinen taidonnäyte, sillä sen voi todella kuvitella pystyvän pidättelemään sadetta, kuten Mooseksen pysäyttävän Punaista merta.

Vaikka ykköspuoli sisältääkin trion oivia popsinglejä ja yhden kaikkien aikojen parhaimman julkaisematta jääneen singlen (Hold Back The Rain), pophistoriaan Rio jää kuitenkin kakkospuolensa ansiosta. Korskeimpana vinyyliaikana ilmestynyt levy kun on mitä ilmeisimmin kahden puolen kokonaisuus. Sitä ei vielä taltuttanut pötkömäisen CD-ajan vaatimus latoa vahvimmat kappaleet keulille, saati sitten striimausaikakauden tapa olla piittaamatta lainkaan kokonaisuuden kestosta tai rakenteesta.

Kun vinyylin pyöräyttää soittimessa ympäri, Rio näyttää yöpuolensa. Kakkospuolen neljä kappaletta ovat kaikki ekonomisen popformaatin tuolle puolelle tähtääviä runsaudensarvia. Niistä kolmen kesto kurottaa yli viiden minuutin. Last Chance In The Stairway sekin kuulostaa lukuisine osineen pidemmältä kuin 4 minuutin ja 21 sekunnin kestonsa.

New Religion alkaa hyvin postpunkisti koikkelehtien, kun Simon Le Bonin laulun puhujana kamppailee alter egonsa kanssa peräti neljän säkeistön verran ennen vapauttavan melodista kertosäettä. Kun laulun säkeet lomittuvat ja kipuavat toistensa selkään, aivan kuin kuuntelisimme ääneksi muuttunutta skitsofreniaa tai kahden Le Bonin dialogia, kuulija ymmärtää, että kaikella tällä on hyvin vähän tekemistä luurankomaisen postpunkin tai sokeroidun syntikkapopin kanssa. Lainaamalla hiphopin puhelaulutekniikkaa ja diskosta tuttuja rytmikulkuja New Religion on aivan omanlaatuisensa pyttipannu 70-luvun lopun ja 80-luvun alun eri trendeistä. Silti se on aivan yhtä erehtymättömästi Duran Durania, kuin neonväriset otsapannat.

Samalla kuva Simon Le Bonista teini-idolina alkaa säristä ja katkeilla kuin huonosta televisiosta. Jo avaussäkeillä  “I’ve been now sauntering  / Out and down the path sometime” hän kuulostaa enemmän Danten Jumalaisen näytelmän elämänsä keskipäivään eksyneeltä kertojalta, kuin tyttöystävälleen oodia lurittavalta julisteidolilta. Sitä paitsi: kuka muukaan laittaisi poplaulun avaussäkeeseen arkaaisen sanan “sauntering”?

Sitä paitsi: kuka muukaan laittaisi poplaulun avaussäkeeseen arkaaisen sanan “sauntering”

New Religionin omatuntomittelön jälkeen Last Chance On The Stairway on tutumpi sokerinen Duran Duran -cocktail, mutta nyt uusi hengästyneisyys, jonkinlainen emotionaalinen hätätila, on asettunut kodiksi yhtyeen ilmaisuun tehden kaikesta entistäkin katkeransuloisempaa. Ilmaistessaan ihastumisen paniikkikohtausta Le Bon viittaa Voltaireen ja sekoittaa todellisuustasoja: “Maybe it’s something said in a movie or you could’ve said last night”. Tästäkin on Riossa kyse; kaikkien mahdollisten maailmojen yhtäaikaisesta läsnäolosta rakastumisen, nuoruuden, humalan ja uuden popin ekstaattisen hurman teatterissa.

Save A Prayer taas kertaheitolla, yhdellä notkearanteisella nopan viskauksella hälventää yhden epäilyksen, jonka yhtyeen tähänastinen ura oli ehtinyt herättää. Kyllä, he osaavat kirjoittaa myös hitaita kappaleita. Kappaleen taustalla värjyy koko sen keston ajan kehämäinen kosketinkuvio, joka kuulostaa joltakin paljon eksoottisemmalta soittimelta. Se luo pohjimmiltaan yhden illan jutusta kertovalle laululle taianomaisen pohjavireen. Tämä osoittaa, että tässä vaiheessa uraansa Duran Duran pystyi tekemään lauluja aivan mistä aiheesta hyvänsä, saaden ne kuulostamaan pakahduttavan toismaailmallisilta ja ekstaattiselta. Aivan kuin he hengittäisivät toisenlaista, jotenkin kimaltelevampaa ilmaa kuin me kaikki muut. Ei ihme, että säe “Some people call it a one-night stand but we can call it paradise” on niitä joihin ihmiset diskoissa ovat aamukolmen jälkeen takertuneet kuin toisiinsa. Epätoivoisesti.

Tämä osoittaa, että tässä vaiheessa uraansa Duran Duran pystyi tekemään lauluja aivan mistä aiheesta hyvänsä, saaden ne kuulostamaan pakahduttavan toismaailmallisilta ja ekstaattiselta

Viimeisimpänä mutta ei suinkaan vähäisimpänä on sitten The Chauffeur, kappale jolla yhtye karistaa popviitan yltään ja koettaa jäljitellä Japan-yhtyeen myöhempiä vaiheita. Mutta koska Duranin pojat ovat popmiehiä luuytimiin saakka, heiltä jää tavoittamatta Japanin taidekauden karu kauneus. Sen sijaan The Chauffeur hönkii toismaailmallista glamouria, jonka kruunaa kappaleen loppumetreillä mukaan astuva okariina, eli astiahuilu.

Elokuvallisessa kappaleessa kertojana on autonkuljettaja, joka helteisenä päivänä selvästi himoitsee matkustajaansa, hyvin todennäköisesti naista. Maailma ympärillä on futuristinen ja kummallinen. Jo avaussäe “Out on the tar plains the glides are moving” tuo ”asfalttitasankoineen” ja ”lennokkeineen” mieleen JG Ballardin Vermilion Sands -novellikokoelman postteknologisen tulevaisuuden, jossa entisajan filmitähdet ja media-ajan ylimystö viettävät makeaa elämää teollisen aikakauden raunioilla.

Ja sitten, 42 minuutin ja 38 sekunnin jälkeen, Rio on ohi. Albumin voi toki aina soittaa uudelleen, mutta jo 1982 kuulijalle olisi pitänyt olla selvillä, ettei saavutus ollut enää Duran Duranille toisinnettavissa. Kuten järjestyksessään toiset levyt toisinaan, Rio oli täydellinen myrsky: Duran Duranin oppimisvauhti saavutti heidän kunnianhimonsa pisteessä, jossa menestys, tarve tulla otetuksi vakavasti ja kaiken jo tehdyn paino eivät olleet vielä tylsyttäneet heidän intoaan ja arvostelukykyään.

Rio oli täydellinen myrsky: Duran Duranin oppimisvauhti saavutti heidän kunnianhimonsa pisteessä, jossa menestys, tarve tulla otetuksi vakavasti ja kaiken jo tehdyn paino eivät olleet vielä tylsyttäneet heidän intoaan ja arvostelukykyään

Rion jälkeen alkoi aikuisuus, sekä Duran Duranilla, että monilla sen aikalaiskuulijoilla. Mutta se on toinen tarina. Rio sen sijaan on yhä tässä, yhä kiihkeästi tässä hetkessä, yhä nytnytnyt. Onhan se vähän surullistakin, mutta ihanaa silti.

Let's talk about this

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend