Modern Sky Festival 2016, Lauantai

Petri Poutiainen kirjoittaa Modern Sky -festivaalin lauantaista ja kritiikin mielettömyydestä.

Petri Poutiainen kirjoittaa Modern Sky -festivaalin lauantaista ja kritiikin mielettömyydestä.

Modern Sky Festival

Modern Sky Festival

”Festivaalireportaasi” on tekstilajeista kyseenalaisimpia ja usein myös epäkiinnostavimpia. Ongelma ei missään tapauksessa johdu musiikista, vaan pikemminkin musiikkijournalismin sisäisistä ongelmista. Ensinnäkin, festarikeikkojen sanalliset kuvaukset harvemmin tekevät artisteille ja näiden luomalle musiikille oikeutta: muusikoiden tekemä työ oman visionsa toteuttamiseksi typistyy laiskojen kriitikoiden käsissä muutamaksi ohueksi huomioksi.

Tosin, festivaalit harvoin ovat kaikista otollisimpia miljöitä keskittyneeseen kuunteluun.

Toiseksi, nämä huomiot tuppaavat asettumaan kuin itsestäänselvyytenä osaksi sitä samaa kaavaa, jossa musiikin ympärillä käytävä keskustelu pyrkii lähinnä osoittamaan artistien välisiä samankaltaisuuksia. Tämä tapahtuu silloin, kun jokaista ambientin parissa operoivaa taiteilijaa verrataan Brian Enoon tai kun ”taiderock”-bändien yhteydessä puhutaan iänikuisesti The Velvet Undergroundista tai Sonic Youthista. Vaikka lajityyppien ja muiden viitekehysten osoittelu helpottaakin samaistumista, tuntuu se kuitenkin usein hukkaavan kaikista kiinnostavimman: sen, mikä tekee mistäkin teoksesta, sävellyksestä tai esityksestä ainutlaatuisen.

Tosin, festivaalit harvoin ovat kaikista otollisimpia miljöitä keskittyneeseen kuunteluun. Musiikin itsensä lisäksi huomiosta tappelevat niin aikataulut, toiset ihmiset, tungos, päihteet, sosiaaliset paineet ja velvoitteet ja mitä nyt festarikokemukseen yleensä sisältyykään. Näistä syistä johtuen esitetty musiikki jää usein etäiseksi, siitä tehdyt huomiot pintapuolisiksi, jopa tavallaan asiaankuulumattomiksi.

Tähän tyyliin:

”Kiinan synapop-ylpeys Pet Conspiracy kuulostaa siltä miltä J-rock tuntui kuulostavan joskus kymmenen vuotta sitten. Jäsenillä on crazy meininki, jossain vaiheessa lavalla revitään tyyny tai kaksi. Höyhenet lentävät.”

”Brittiläinen Wild Beasts operoi jokseenkin samalla aaltopituudella kuin vuosikymmenen alussa stadioneilla ankeilleet Snow Patrolit ja lukemattomat muut Coldplayta ja Musea henkisesti seuranneet vakavikot. Käsittääkseni sittemmin tapahtunut globaalin paradigman muutos, laajemman – valkoisemman ja keskiluokkaisemman – yleisön kiinnostus sekä elektronista musiikkia että hip hopia kohtaan on hyvin pienellä tavalla myös Wild Beastsin hengenheimolaisten ansiota: he onnistuivat tekemään rockista niin tylsää, etteivät ihmiset enää jaksaneet kuunnella.”

Black Metal Raccoons esitti Suicide-coverin Ghost Rider. Suomalaisissa yhtyeissä ei englannin ääntäminen aina suju ja taustalla pyörii kuva siitä kun Alan Vega oli nuori. Muita avainsanoja: Pahaenteisyys. Motorik. Aurinkolasit. Nahkatakki. 70-luvun loppupuolen New York -skene ja 40 vuotta sitten vallinneet käsitykset tyylikkyydestä ja rajojen rikkomisesta.

”Yhdysvaltalainen The Mystery Lights asemoi itsensä 60-luvun Kaliforniaan, kuten valtaosa retro-henkisistä psykerock-bändeistä tekee. Varsinaisten kappaleiden välissä olevat huminat ovat keikan kiinnostavinta antia, pastissin pastissin pastissi on tylsää ja vielä on monta hyvää Grateful Dead -keikkatallennetta kuulematta.”

Eyedress puolestaan puhelauloi riimejä autotunen läpi cloud rap -henkisten biittien päälle, samalla kun taustakankaalle heijastettiin post internet -henkisiä visuaaleja. Tästä muistuu mieleen 2003, eikun siis 2012 ja Yung Lean.”

Siinä oli kuvailtu viisi yhtyettä tai artistia tavalla, joka on suhteessa niin musiikkijournalismin kuin muunkinlaisen kritiikin konventioihin ja historiaan. Vaikka näihin lauseisiin sisältyvät ajatuskulut ja mielleyhtymät ovat todellisia ja oikeasti koettuja, ovat ne samalla vain pieni osa yhden ihmisen yhdessä illassa kokemia ajatuksia. Kaikessa subjektiivisuudessaan ne ovat myös seurausta omista esteettisistä mieltymyksistäni, makutottumuksista, jotka edelleen ovat muodostuneet henkilöhistoriani, sosiaalisten ja yksityisten kokemusten ja jonkin määrittelemättömän ja kenties sattumanvaraisenkin kautta.

Oleellista kummankin yhtyeen, ja kaikkien muidenkin tässä tekstissä mainittujen artistien kohdalla on se, että heidän tekemänsä taide on olemassa, aiheuttamassa jotain, merkitsemässä jollekulle jotakin.

Modern Sky notes

Petri Poutiainen

Tämä pätee toki muihinkin musiikista kirjoittaviin: se tapahtuu aina jostain asemasta käsin. Joskus tuo asema on kyseenalainen, ja etenkin ammattikriitikoilla se on helposti musiikin ”liiallisesta” kuluttamisesta johtuvien ongelmien lävistämä. I’ve heard this all before on lause, joka sopii vanhoille ja nihilisteille: monelle tai edes jollekin kaikki Modern Sky -festivaaleilla esitetty musiikki saattaisi olla virkistävää, nostattavaa, puhdistavaa. Tällainen kokemus ei ole millään tavoin väheksyttävä asia – miten se voisi ollakaan?

Henkilökohtaisimmin minua kosketti Runningin esiintyminen. Valtava äänenvoimakkuus vaati huomion puoleensa, ja enemmän äänitaiteelle (aina yhtä hankala termi, huom.) kuin perinteiselle pop-kaavalle sukua oleva musiikki tuntui vieraalta, uudelta ja psyyken salaisempia puolia kolkuttavalta. Jollekin toiselle se on varmasti liian abstraktia, liian hankalaa. Vastaavasti, itselleni tulee LCMDF:n musiikista edelleen lapsellisia hipster-mielleyhtymiä: aivan kuin heidän faninsa olisivat muka jokin Hel Looksista tai Radio Helsingistä ja ties mistä tyhmistä paskakahviloista intoileva stereotyyppinen joukkio. Tietenkään näin ei ole (ja netissä kuvitteellisten ryhmien mollaaminen näin Hommafoorumin aikakautena tuntuu muutenkin eettisesti kammottavalta teolta), vaan tietysti heidänkin ihailijansa koostuvat täysin verestä ja lihasta ja kokemuksesta muodostuneista yksilöistä, jotka ihmettelevät omaa olemassaoloaan ja samalla tarttuvat johonkin heitä puhuttelevaan taiteelliseen objektiin, saadakseen siitä kenties apua tuohon samaan ihmettelyyn.

Oleellista kummankin yhtyeen, ja kaikkien muidenkin tässä tekstissä mainittujen artistien kohdalla on se, että heidän tekemänsä taide on olemassa, aiheuttamassa jotain, merkitsemässä jollekulle jotakin.

Mielestäni Modern Sky ei ollut erityisen onnistunut festivaali. Ohjelmisto tuntui satunnaiselta ja epäjohdonmukaiselta. Mikään siellä esitetty musiikki ei kuitenkaan ollut tarkoituksetonta eikä etenkään turhaa: taiteella ei ole mitään erityistä velvollisuutta avautua minulle, sinulle tai välttämättä kenellekään. Taiteella ei ole myöskään velvollisuutta olla millään ennalta määrätyllä tavalla hyvää, eikä edes velvollisuutta olla erityisesti kenenkään mieleen.

Liian usein kriitikot unohtavat tämän, ja silloin he ikään kuin astuvat luomistyön eteen outoine vaatimuksineen. En tiedä montaa asiaa, jotka nykymaailmassa olisivat yhtä lähellä jumalanpilkkaa.

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend