One Quart Interview: Jonna Tervomaa

Jonna Tervomaa kertoo tässä One Quart haastattelussa Ääni-albumin synnystä, taiteilijuudesta, elämästä ja luovasta prosessista

Jonna Tervomaa kertoo tässä One Quart haastattelussa Ääni-albumin synnystä, taiteilijuudesta, elämästä ja luovasta prosessista

Juulia Niiniranta

Tämä ei ole mikään ihan tavallinen haastattelu. Tätä juttua suunniteltiin elokuussa 2017 ja syyskuussa kysymykset saavuttivat Tervomaan. Tarkoituksena oli käydä keskustelua, pohtia ja viettää aikaa. Sitä kului. Yksi taiteilija haastattelemassa toista. Ihan oikea kirjeenvaihto. Tarkoitus oli selvittää taiteilijan prosesseja ja asemoitumista muuttuvassa maisemassa. Reilusti puoli vuotta myöhemmin haastattelu on valmis. Samassa ajassa maailma on ehtinyt muuttua. Hiljaisuuksia on mennyt rikki. Monet kysymykset ja vastaukset näyttäytyvät eri valossa. Myös Jonna Tervomaa itse.

Astrid Swan: Vaikuttaa siltä, että Ääni ja sen syntyyn liittyvät tekoprosessit ovat uudenlaisia sinulle. On uusia työkumppaneita (Ken Stringfellow nyt erityisesti), halu kirjoittaa biisit alusta loppuun kokonaan itse. Halu aloittaa jotenkin puhtaalta pöydältä, tulla nähdyksi ja kuulluksi ilman aikaisemman tekemisen ennakkoasenteita ja odotuksia. Olen huomannut, että myös somessa lähestyt kuulijoita eri otteella – muistelet, kerrot odotuksia, innostut, olet lähellä ja haluat jakaa. Minusta tämä on upeaa ja kiehtovaa. Millaisia ajatuksia ja tuntemuksia kävit läpi, jotta löysit itsesi tältä kohtaa? Ja mikä on tämä kohta?

Jonna Tervomaa: Hyvä puoli siinä, että julkaisee oman rauhallisemman rytmin mukaan uutta on se, että muutokset tapahtuvat itsestään, omalla painollaan, luontevasti. Muutokset minussa ja muutokset ympärilläni näkyy ja kuuluu, koska muutoksia on ehtinyt tapahtua. Vaikka muutos on jatkuvaa, tulee kohtia joissa huomaa asioiden liikahtaneen. Muusikon ja ympäristön kohtaamispaikka on se minulle kaikista tärkein hetki, aina. Oikeilla jäljillä olet tuossa yllä monessa kohtaa.

Kun on ajallisesti tehnyt jo aika hiton pitkän uran, tuli eteen tilanne, jossa halusin ikään kuin raaputtaa itseni pois kuvasta ja liimata sen uuteen outoon maisemaan, jossa seison yksin. Avasin itseni taas kaikille mahdollisuuksille, irrotin siteet ja vapautin itseni. Se onnistui, koska minulla ei ollut vaihtoehtoja. En ole koskaan pystynyt pakottamaan itseäni tässä ammatissa oikein mihinkään. Tarkoitan, että minulle tämä kaikki on myös JUURIKIN  ITSE ELÄMÄÄ, ei ura jota suunnittelen joillakin parametreilla. Minun täytyy voida hyvin tekemieni ratkaisujen kanssa. Taiteellisesti, sekä myös elämänkatsomuksellisesti.

Tästä irtiotosta seurasi uudenlaista voimaa ja itsevarmuutta. Olen kokenut elintilani taiteilijana pienentyneen. Puhun tässä markkinoista. Olen aina toiminut jossain mainstreamin ja marginaalin rajapinnalla. Välillä toinen puoli on saanut vahvemman otteen ja välillä joku kappale on onnistunut valloittamaan suurempaa yleisöä. Tällä hetkellä tuntuu, että peli on muuttunut niin monelta osin omaa toimintaani hankaloittaen. Niin, että on vaikeampaa ja vaikeampaa päästä näihin kohtaamistilanteisiin yleisön kanssa. Hitaamminkin syttyvä musiikki löytää aina ystävänsä, mutta helpommaksi se ei käy maailmassa, jossa vielä edelleenkin etsitään vimmatusti nopeita ja tehokkaita osumia.

Ja padam! Kaiken tämän keskeltä, löysin mielessäni oman paikkani. Oman tyylini. Oman olomuotoni. Huomasin, että se on edelleen olemassa. Päätin uskoa siihen ja vahvistaa kaikkea mitä olen, enkä suinkaan yrittää sopeutua ja vääntäytyä joksikin muuksi. Joksikin, jota oletetaan, että ihmiset haluaa enemmän.Tällainen oivallus vie aina aikaa ja tätä vahvuutta etsiessäni ehdin miettiä, kenen kanssa tunnen tänä päivänä sukulaisuutta musiikintekijänä ja henkilönä. Kirjoitin listan. Listalla ei ollut tungosta, mutta tuli siitä lista kuitenkin. Sitten mietin, että mikä minua musiikin tekemisessä pidättelee. Minkä tyyppiset asiat, ilmiöt tai rakenteet katkovat siipiä tai manipuloivat omiin tarkoituksiinsa sopiviksi?. Mikä tässä alassa itseäni ahdistaa. Koska minua on kyllä vuosien saatossa ahdistanutkin.

Huomasin, että hakeuduin koko ajan kauemmas ja kauemmas omista turvallisista kontakteista ja aloin pitää ajatuksiani tulevaisuudestani omana tietonani. Ikään kuin etäytin ja ulkoistin itseni suomalaisesta musiikkikentästä. Kieltäydyin monista formaatteihin liittyvistä hyvistäkin tarjouksista ja hakeuduin erikoistehtävien- ja vierailujen pariin. Poispäin valtavirrasta. Poispäin radiosta. Poispäin, mutta ei sisäänpäin. Huomasin kuvakulmani laajentumisen todella monissa asioissa. Lukeminen muuttui taas intohimoisemmaksi. Herkistyin kaikelle. Oma luovuus heräsi kuin jostain horroksesta. Muistin, että minä teen omaa todellisuuttani. Itse.

Aloin taas kuuntelemaan levyjä oikein toden teolla. Kuuntelin aivan kaikenlaista. Vanhaa, uutta, merkityksellisimpiä levyjä menneisyydestä, tuoreita jazz-julkaisuja, kokeellista elektroa, poppia, rockia, Rautavaaraa, Mozartia, Shönbergiä, Doorsia, Ankia, Gainsboroughta, Radioheadia, Suzanne Vegaa, Ristoa… Oma suhteeni musiikkiin on aikalailla rajaton. Huomasin. Tai oikeastaan muistin! Siinä oli se kohta!!! Ymmärsin, että minä HALUAN ITSE KUULLA LEVYN, JOSSA VAIN OMAT VAIKUUTTEENI OVAT LÄSNÄ BIISIN KIRJOITUSVAIHEESTA NIIDEN SOVITTAMISEEN SAAKKA…. Vaikka kuinka olen oman musiikkini lennonjohtaja aina ollut, niin muiden vaikutus on aina kaikessa mahtavuudessaan ollut se ainesosa, joka on muokannut musiikkiani muiden vaikutteiden suuntaan. Luonnollisesti. Ja kiitos mahtavasta back-catalogistani kuuluukin monelle tekijälle.

Suurin muutos on ollut se, että halusin luopua kaikesta tutusta. Ja halusin löytää puhtaamman äänen. Ken Stringfellow nousi listalta heti. Tiesin, että siinä olisi oikea tuottaja tässä kohdassa, johon olin tullut. Vieras, mutta kollegana tunnetuksi tullut ja tunnistettava. Rajaton, ennakkoluuloton, menneisyydestäni piittaamaton, kaikesta kiinnostunut, ajassa elävä, aikalainen.

Ja tämä kohta…Olen sitoutunut menemään eteenpäin. Kohta muuttuu koko ajan ja toki etsin risteyskohtia muiden kanssa, tekijöiden ja yleisön, maailman. Etsin aina yhteyttä. Maailma on järkyttävän mielenkiintoisessa kohdassa tällä hetkellä. Aina kun niitä risteyskohtia löytyy, sen huomaa ja se palkitsee. Mutta kaikki, jotka saavuttavat pitkä uran tietävät, että sen risteyskohdan loputon metsästäminen on pidemmän päälle älyä tylsistyttävää ja mieltä turruttavaa hommaa. Oma kaari syntyy siitä  kun luottaa itseensä ja uskoo siihen mitä tekee. Joskus ajoitus on oikea, joskus se on väärä. Välillä on relevantti ja välillä ei. Eikä aina ole myöskään terävimmillään. Se on se tuskallisin kohta. Kun elämä tulee väliin. Kun sua tarvitaan muualla. Kun voimat ei riitä, tai kun oma tekeminen ei vaan resonoi missään. Omalta osaltani tuollainen kohta on juuri nyt takanapäin ja osaan todellakin nauttia omista voimista ja lahjoista. En ota mitään itsestään selvyytenä.

Oma kaari syntyy siitä kun luottaa itseensä ja uskoo siihen mitä tekee. Joskus ajoitus on oikea, joskus se on väärä. Välillä on relevantti ja välillä ei. Eikä aina ole myöskään terävimmillään. Se on se tuskallisin kohta. Kun elämä tulee väliin. Kun sua tarvitaan muualla.

Astrid Swan: Oletan että olet kasvanut tekijäksi miesmuusikoiden kanssa. Mitä tämä on sinulle merkinnyt? Millaisia kokemuksia sukupuolista sait tässä prosessissa? Millaisia selviytymisstrategioita sinulla oli? Miten katsot polkuasi tältä kohtaa?

Jonna Tervomaa: Isäni oli laulunkirjoittaja, rumpali ja laulaja. Siitä lähtien kaikki lähimmätmuusikot ympärilläni ovat olleet valtaosin aina miehiä. Olen aina löytänyt heistä myös sukulaissieluja. Oma kasvu musiikintekijänä on tapahtunut samanaikaisesti muiden tekijöiden rinnalla. Olen aina identifioitunut itsestään selvästi laulajana. Muistan kuitenkin debyyttini aikaisia aikoja, jolloin haaveilin hetken siitä, että hankkisin itselleni kunnon sähkiksen ja pienen vahvistimen ja alkaisin uida mukana. Jonnekin se usko katosi. Miesten muusikkous oli niin toisella tasolla. Tasolla, jonne en heti päässyt mukaan. Itse olen sitä tyyppiä, että laitan silmät kiinni ja annan tapahtua. Kollegani tuolloin alkuvaiheessa olivat omien instrumenttien kanssa jo hiton pitkällä. Jussi Jaakonaho, Sampo Haapaniemi, Anssi Växby, Tero Mikkonen, Niko Kokko, Kim Rantala…. Kaikki olivat jo jonkinlaisia velhoja tai ammattilaisia, niin kuin minä olin laulamisessa. Niin nämä roolit asettuivat pitkäksi aikaa. Soittajuuteni jäi välineeksi laulunkirjoittamisessa. Oma roolini tekstittäjänä oli yksinkertainen. Oli kaiken aikaa selvää, ettei kukaan muu voisi tekstejäni kirjoittaa. Pieniä pätkiä kyllä, muttei kokonaista laulua.

En muista, että kukaan olisi koskaan kysellyt omien sävellysteni perään. Se olisi ollut tietenkin kiinnostavaa, mutta paletti oli niin herkullinen, rikas ja toimiva. Aikalaiset biisintekijät keksivät tarjota “ylijäämäsävellyksiään” aloittelevalle solistille. Ja se tuntui hyvältä. Rakensin itseäni siellä muiden sävelmaisemissa, josta valitsin itseäni puhuttelevat biisit, kirjoitin ja lauloin ne.  Istuin tuottajan kanssa ne kaikki tunnit sovittamassa, treeneissä, äänityksissä ja miksauksissa. Kaikkea aina väsymättömästi valvovana itsenäni. En milloinkaan kokenut, että olisin jäänyt jotenkin pienemmäksi kuin olen.
Ennen kuin kolmannen levyn aikoihin. Viivalla-albumi oli rajapyykki, jolloin aloin tuntea paloa laajentaa tekemistä sävellysten puolelle.
Vasta nyt tein kokonaisen albumin.

Mutta oleminen miesten alueella, jollaiseksi rock-musiikki on perinteisesti mielletty, on erityistä. Itse olen tosiaan kasvanut siellä, joten se on niin tuttua, etten ehkä osaa edes erottaa omia selviytymismekanismejani. Mutta sen tiedän, että oma tapani olla tällä alalla, on muotoutunut tästä tosiasiasta, että ala on niin miesvaltainen. Olen aina dempannut naisellisia puoliani. Niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Olen kokenut oloni turvallisemmaksi ja viihtyisämmäksi olemalla androgyynimpi. Olen myös tottunut pienentämään itseäni. Alituiseen “kuka on oikeassa”-taisteluun menee vuosien mittaan niin paljon energiaa ja kuluu niin paljon aikaa, että olen huomannut tehokkaammaksi tyyliksi välillä vetäytyä tilanteesta ja antaa muiden, eli miesten viedä. Tähän ei nyt liity mitään piikkiä, vaan täysin subjektiivinen huomio omasta elämästä. Miehet kyllä tykkäävät olla oikeassa ja se tunne on monelle miehelle todella tärkeä. Itse taas artistina, minun täytyy aina uskoa olevani oikeassa, joten näitä riitatilanteita voisi olla loputon määrä. Siksi olen luottanut vaistoihin ja löytänyt ympärilleni ihmisiä, joiden arvot ja musiikilliset mieltymykset ovat lähtökohtaisesti lähellä omiani.

Olen aina dempannut naisellisia puoliani. Niin fyysisiä kuin henkisiäkin. Olen kokenut oloni turvallisemmaksi ja viihtyisämmäksi olemalla androgyynimpi.
Olen myös tottunut pienentämään itseäni. Alituiseen “kuka on oikeassa”-taisteluun menee vuosien mittaan niin paljon energiaa ja kuluu niin paljon aikaa, että olen huomannut tehokkaammaksi tyyliksi välillä vetäytyä tilanteesta ja antaa muiden, eli miesten viedä

Ympärilläni on aina ollut humaaneja, herkkiä miehiä, jotka ovat kuunnelleet ja kunnioittaneet minua. Mutta jollakin tavalla sisäänkirjoitettuna on se asia, että minun tulee olla siitä heille ikuisesti kiitollinen. Siitä, että kuuntelevat. Ja tämäkin on oma tunteeni. En väitä, että kukaan muu  ajattelisi niin. Tätä olen paljon miettinyt ja ajassa, jossa elämme, todellisuus, historiakin muokkautuu uudestaan hurjaa vauhtia, ja itseni pitää myös tarkastella omaa suhdetta tällaisiin tasa-arvokysymyksiin uudestaan: omaa rooliani niin yksityisenä henkilönä kuin artistinakin. Kokemukset näyttäytyvät aina uudessa valossa kun aikaa kuluu. Se on yhdessä kasvamista, yksilönä ja työtoverina.

Juulia Niiniranta

Astrid Swan: Luin äskettäin Tori Amoksen haastattelun hienolla Creative Independent -sivulla, jossa pitkään levyjä tehnyt artisti erittelee eri tapoja, joilla kappaleet ovat vuosien varrella syntyneet. Hän mm. puhuu kuinka jotkut levyt muodostuvat teeman ympärille, toiset syntyvät ikään kuin automaattikirjoituksella ja osaa pitää työstää kovasti, eikä ole helppoa määrittää mistä biiseissä on kyse. Miten sinun suhteesi biisien kirjoittamiseen on muodostunut? Missä olet nyt ja millä tavalla Ääni -levyn kappaleet ja kokonaisuus syntyi?

Jonna Tervomaa: Minulla on hyvin samanlaisia kokemuksia laulunkirjoittamisesta ja levyjen tekemisestä. Syntytarinoita on melkein yhtä paljon kuin lauluja. Mutta toki, olen itse tehnyt tähän saakka aina albumikokonaisuuksia ja joskus se kokonaisuuden vaaliminen on vaikuttanut enemmän ja toisinaan vähemmän. Halo-, Parempi loppu-, Eläköön-, sekä uusin Ääni-levy, ovat varmasti toisessa ääripäässä siinä, että olen vain jossain kohtaa huomannut kirjoittavani kokonaisuutta. Joku yleinen ilmapiiri maailmassa on täytynyt saada omiin lauluihin, jotka muodostavat yhdessä laajemman lauselman.

Laulut perustuvat omakohtaisuuteen. Jollakin tavalla minun on täytynyt kokea tai tuntea ne asiat, joista laulut syntyvät. Minun vahvuuteni ei ole tarinoida tai yrittää sanoittaa elämää, jossa en itse mitenkään ole läsnä, ikään kuin täysin ulkopuolisena tarkkailijana.

Se, että on kirjoittanut paljon muiden sävellyksiin mutta itselleen, on tosiasiassa ollut erittäin opettavaista. Toisten sävellyksiä kunnioittaa tahtomattaankin eri tavalla kuin omia. Kirjoittamisesta tulee musiikille alisteista. Ja itse olen aina ajatellut, että rock-lyriikka on parhaimmillaan kun se palvelee sitä musiikkia, eikä ehkä toisinpäin. Niiden yhteisvaikutuksesta syntyvää magiaa etsin. Lisäksi suomen kieli on hiton vaikea laulukieli. Itse olen kasvanut melodisen, harmonisen, lauletun musiikin keskellä ja etsin suomenkielestä välinettä nimen omaan laulajalle. Suomenkielen notkeimpia ja soinnukkaimpia ominaisuuksia etsien, olen kehittänyt omaa ilmaisuani. Suomenkielinen traditio on tietenkin syvällä ydinnesteessä, mutta niin on amerikkalainen ja brittiläinenkin traditio. Näiden kahden tulen välissä on tapahtunut oma kehitykseni.

Säveltäjänä olen muodoista ja säännöistä vapaa ja todella kiitollinen siitä.
Parhaimmillaan laulu syntyy hetkessä. Sävelkulku, rakenne, rytmi  ja harmoniat sekä vieläpä ydinlause, jonka ympärille on mahtavinta maailmassa alkaa kirjoittaa. Esimerkkinä omasta tuotannosta vaikka “Lopulta aina”, “Ennenaikojaan”, “Oo mun kaa”…
Haastavimmillaan joku pätkä, yksi hokema tai riffi, piinaa kuukausitolkulla. Ei jätä rauhaan ja sitä tietää, että siellä on jotain! Sitten sitä pitää vaan istua persiillään ja tutkia. Hylätä, palata, parannella, hylätä, palata, parannella. Mulle tärkeää on säilyttää musiikissa vapaus. Jotkut biisit syntyy johonkin muotoon ja ne toimii parhaiten niin. Mutta yhtä arvokkaita ovat biisit, jotka kaipaa tilaa ja vapautta olla poissa muodosta, muodista ja ruodusta. Nautin molemmista ja oma mieleni kaipaa noita molempia ja kaikkea siltä väliltä.

Olen tällä hetkellä luopunut dogmista ja rajoista. Kaikki genret, kaikki vaikutteet ovat vapaita tulemaan ja menemään. Vastapaino ja muiden aistien helliminen on se juttu. Ja ajattelu. Keskusteleminen, jopa väitteleminen muiden ihmisten kanssa, on myös mulle sellainen hyvä, positiivinen triggeri.

Ääni-albumi syntyi prosessissa, jossa otin itselleni ensimmäisen kerran vuosiin ajan. Varastin aikaa joka puolelta, jotta saatoin antaa koko potentiaalini tälle levylle. Olin paljon yksin, joka on iso asia pienen tytön äidille. Tallensin ja kirjoitin ylös kaikki ideat, mitään väheksymättä.
Vein ideani loppuun saakka, häpeilemättä.
Sitten pyysin apua, jotta tämä kaikki saatiin tallennettua albumiksi.
Ken Stringfellow teki suuren työn kuuntelemalla demojani ilman, että muokkaisi minun ideoitani omasta mielestään paremmiksi tai myyvemmiksi, tai jollakin muulla tavalla sopivammiksi. Hän teki kanssani samaa albumia ja oli alusta saakka sitoutunut etsimään nimenomaan Jonna Tervomaan maisemaa.


Astrid Swan: Seuraatko muuten taiteilijoita ja luovia tyyppejä netissä? Onko sinulla lempi blogeja, sivustoja, kirjoja, levyjä tai muita luovuutta ruokkivia kanavia, jotka inspiroivat esimerkiksi reflektoimaan omaa paikkaa tekijänä?


Jonna Tervomaa: Varsinkin elokuvat, valokuvaus ja kuvataide ruokkivat luovuuttani tällä hetkellä. Muiden muusikoiden seuraaminen tuntuu välillä liian raskaalta, silloin kun itse aktiivisesti tekee uutta musaa. Sellainen tyhjiössä oleminen tuntuu usein paremmalta, kuin kaiken seuraaminen ja itsensä muihin peilaaminen. Mutta välillä teen sitä. Silloin kun kaipaan muistutusta siitä, mitä olen tekemässä, mistä tulen ja minkälaiseksi ihmiseksi ja taiteilijaksi haluan olla kasvamassa.

Astrid Swan: Miten sinä näet oman työsi suhteessa taiteeseen Suomessa tai ihan missä vaan?
Mitkä ovat sinun kaanonisi, missä sinun vastarintasi? Missä kontekstissa toivoisit taiteesi puhuttelevan? Vai tarvitseeko sellaista miettiä, riittääkö kun vaan tekee?

Jonna Tervomaa: Toki on kiinnostava ajatus asettua jollekin omalle paikalle muiden luovien tekijöiden seassa. Olenko se vakava likka, ikuisesti alalla notkahteleva naisartisti? Olenko uudistuva, edustanko sukupolveani, olenko epätrendikäs vai riippumaton? Itse ajattelen tällä hetkellä melko poikkitieteellisesti ja saatan löytää omaa kaanonia enemmän muilta aloilta, kuten valokuvataiteesta, kirjallisuudesta, elokuvista  ja teatterista. Kyllä minä toivon yksin yöllä, suden hetkellä, että joku jossakin kokee tekemiseni merkittäväksi jollakin tasolla. Ajattelisin, että musiikillani on paikka tilanteissa, joissa ihmiset ovat herkistyneinä musiikille. Itse koen musiikkia vahvimmin silloin, kun painin jossain suhteessa omiin elämäntaitoihini. Risteyksissä, onnen hetkillä, suruaikana, unelmoidessani, pohtiessani, yrittäessäni hahmottaa maailmaa, tai  kun haluan paeta todellisuutta… Luulen, että oma musiikkini resonoi tällä hetkellä ihan samanlaisissa tilanteissa. Yksi konteksti, joka oli vahvasti läsnä “Ääntä” kirjoittaessani on ihmisen ja muun luonnon suhde ja tila. Maailman laita. Mutta arvailut siitä, milloin muut ihmiset musiikistani nauttivat, on melko turhaa. Tekemäni albumit ovat keskenään melko erilaisia. Viimeisin albumi edustaa maailmankuvaani juuri sillä hetkellä kun levy valmistui. Nyt olen jo liikkunut ja maailmankuvani on hiukan taas muuttunut… Mutta toki, olen sukupolveni edustaja ja katselen maailmaa Forssassa syntyneenä ja koulut käyneenä, Helsinkiin muuttaneena opiskelijana, valkoisena heteronaisena, tyttären äitinä, joka kamppailee pitääkseen näkökenttänsä laajana ja ajantasaisena, mutta jonka monet unelmat ovat jo toteutuneet, mutta monta unelmaa on toteutumatta. Oman äänensä antamisen sinänsä täytyy riittää. Se on mielestäni paras, se uniikki arvo.
Se, että olen ollut mukana suomalaisessa musiikkikulttuurissa kahdella eri aikakaudella, lapsena ja aikuisena, on sellainen erikois-ainesosa, jonka merkitys vaihtelee riippuen keneltä kysytään. Mutta se, että intohimoinen suhteeni kirjoittamiseen, laulamiseen ja ihmisten eteen asettumiseen on ja pysyy, on itselleni se merkittävin asia. Saan elää unelmani sisällä.

Viimeisin albumi edustaa maailmankuvaani juuri sillä hetkellä kun levy valmistui. Nyt olen jo liikkunut ja maailmankuvani on hiukan taas muuttunut… Mutta toki, olen sukupolveni edustaja ja katselen maailmaa Forssassa syntyneenä ja koulut käyneenä, Helsinkiin muuttaneena opiskelijana, valkoisena heteronaisena, tyttären äitinä, joka kamppailee pitääkseen näkökenttänsä laajana ja ajantasaisena, mutta jonka monet unelmat ovat jo toteutuneet, mutta monta unelmaa on toteutumatta

Astrid Swan: Millainen on työskentelytapasi? Rytmi, vauhti, järjestelmällisyyden ja kaaoksen vuoropuhelu vai jotain ihan muuta?

Jonna TervomaaKaikki lähtee kohdallani toimettomuudesta. Se ei tarkoita, että makoilisin sohvalla viikkotolkulla odotellen inspiraatiota, vaan tarkoitan, että kalenterissa ei ole liikaa merkintöjä. Olen toimelias ja ahkera luonteeltani, mutta jokapäiväinen suorittaminen ei ole minulle lainkaan pakollista. Itse olen asettunut rytmiin, jossa ensin saa olla ja maistella. Teen muistiinpanoja, luen, kuljeskelen, oleskelen, otan valokuvia. Vietän sellaista “ajattelijan” elämää. Valvon ja nukun vapaammin. En ole koskaan onnistunut esimerkiksi siinä, että lähtisin vaikka Berliiniin tai Dubliniin kirjoittamaan. Siellä minä nimenomaan kerään havaintoja ja järjestelen tunteita ja ajatuksia. Imen ihan kaikkea. Mutta valmiita lauluja en ole saanut aikaiseksi. Korkeintaan hyviä lauseita tai ydinajatuksia. Rytmi tiivistyy kun tätä tavaraa on riittävästi. Joskus sen kerääntyminen kestää kauemmin. Sitten tarvitsen kellon, joka herättää ja tuolin, jolle istua. 


Äidiksi tuleminen opetti paljon rytmistä, joka mun kohdalla on tehnyt hyvää. Olen oppinut arvostamaan aikaisia aamuja. Parhaat ideat syntyy useammin mulla aamulla. Toisaalta kun on paljon asioita meneillään päällekkäin; keikkoja, äänityksiä, vilkasta sosiaalista elämää, saattaa olla hyvinkin tuottelias vaihe myös biisinkirjoituksessa. Tärkeintä on ollut oppia kuulostelemaan, että minkälainen rytmi missäkin vaiheessa edesauttaa omaa luovuutta ja se, että ottaa sen ajan itselleen silloin kun sen tarvitsee. Arvostaa omaa työtään siinä määrin, että antaa sen tapahtua ja vaatii sen ajan. Sopivasti kaikkea. Sopivasti työtä, sopivasti huvia, sopivasti viiniä, sopivasti ruokaa, sopivasti ruumiinkulttuuria, sopivasti unta. Tähän mä uskon.

Juulia Niiniranta

Jonna Tervomaan kotisivu

Let's talk about this

Article was written by

  • Astrid Swan - One Quart

    I am a co-founder, editor and a writer at One Quart Magazine. I am also a songwriter and a performer, with five albums under my belt and a sixth one on the way. I a...

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend