Flow Festival 2017

Aki Pohjankyrö vieraili Flow-festivaalilla, joka järjestettiin tänä vuonna 11.–13. elokuuta Helsingin Suvilahdessa.

Aki Pohjankyrö vieraili Flow-festivaalilla, joka järjestettiin tänä vuonna 11.–13. elokuuta Helsingin Suvilahdessa.

Flow Festival / Samuli Pentti

Lana Del Rey. Kuva: Samuli Pentti / Flow Festival

Perjantai

Olin edellisen kerran nähnyt Oranssi Pazuzun vuotta aiemmin, kun Sideways-festivaalin ulkolavojen keikat siirrettiin sääkatastrofin takia Suvilahden Kattilahalliin. Intiimiin sisätilakeikkaan verrattuna Black Tent oli ympäristönä kolkompi ja äänentoistoltaan hieman sekava. Toisaalta se ei tämänkaltaisessa musiikissa oikeastaan haitannut. Bändi kuulosti särmikkäältä ja äänimaisema upotti sisäänsä. Viimeisenä kuultu Vasemman käden hierarkia herätti yleisössä spontaania innostusta ja oli hieno päätös esitykselle. Ulkopuolella paistoi vielä aurinko, mutta yhtye eristi teltan sisälle oman maailmansa. Tekisi mieli kirjoittaa, että auringonpaiste oli kuin musiikin vastakohta, mutta oikeastaan ulkoa tunkevan auringon ja pimeän, keinovalaistun teltan yhdistelmä loi esiintymiselle upeat puitteet.

Aphex Twin oli vetänyt Blue Tentin ääriään myöten täyteen, joten tie vei kohti Car Seat Headrestiä. Yhtyeellä on paljon todella hyviä kappaleita, mutta tällä kertaa Black Tentin äänentoisto teki keikasta vaikeasti lähestyttävän. Lauluista ei saanut selvää ja bändi vaikutti muutenkin lähinnä tylsistyneeltä. Riittävä intensiivisyys ja samaistuttavuus puuttui. Jälkikäteen kuulin että Aphex Twinin keikka oli parantunut ja väljentynyt loppua kohti ja visuaaleissa oltiin nähty “keskeistä Suomi-kuvastoa” Salkkari-Seposta Ransun kautta Almaan. Näin jälkiviisaasti olisi pitänyt vain kärsivällisesti änkeä lähemmäs eturiviä, kuten aina.

Perjantain huippukohdaksi muodostui Lana Del Reyn esiintyminen päälavalla. Hieman tylsän, tai tarkoituksellisesti neutraalin, taustabändin kanssa esiintynyt Del Rey lauloi todella hyvin ja otti perinteisesti hankalan päälavan vangitsevasti haltuun. Edes kappaleiden samankaltaisuus – dramaattisia keskitempoisia balladeja toisensa jälkeen – ei häirinnyt lainkaan. Del Rey tekee hieman jäykästä ja epävarmasta esiintymistyylistä varmaa, lämmintä ja coolia.

Black Lips, Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Black Lips. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival

Illan viimeinen esiintyjä Black Lips oli erittäin viihdyttävä. Bändin hiljattain läpikäymät jäsenmuutokset eivät tuntuneet vaikuttavan. Lavalla oli erikseen hypemies, joka heitteli yleisöön wc-paperirullia. Idea teltassa aaltoilevasta paperimerestä ei ehkä lähtenyt suomalaisyleisön kanssa lentoon niin kuin oli ajateltu, vaan rullat jäivät nopeasti maahan yleisön jalkoihin. Bändi soitti sekä uusimman levyn kappaleita että runsaasti Arabia Mountain -levyn hittejä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana lavalla heilui Night Beats -yhtyeen laulaja-kitaristi, joka tosin näytti olevan suhteellisen pihalla siitä miten mikäkin kappale oikeastaan menee. Ei haitannut yhtään, ihanaa!

Musiikki perustui soitinten materiaalisuuteen. Takada ikään kuin haki eri esineistä niiden sisältämiä ääniä ja päästi niitä ulos.

Midori Takada, Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Midori Takada. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival

Lauantai

The Other Sound -lavalla esiintynyt Midori Takada oli täyttänyt lavan eri kokoisilla symbaaleilla ja lyömäsoittimilla. Minimalistista, toisteista perkussiomusiikkia ja performanssitaidetta yhdistellyt esitys oli vaikuttava. Musiikki perustui soitinten materiaalisuuteen. Takada ikään kuin haki eri esineistä niiden sisältämiä ääniä ja päästi niitä ulos. Ainoa ongelma oli lähes sietämättömän kuuma ja hapeton sisätila, mikä teki konsertin seuraamisesta raskasta. Myös viereisen takapihan dj-vetoinen tanssimusiikki vuoti sisään ja kuului välillä kovempaa kuin Takadan esitys, joka perustui paljon myös hiljaisuuteen ja erittäin hiljaisiin ääniin. Oli kuitenkin hienoa että Takada oli saatu festivaleille esiintymään. Hänet saattoi myöhemmin bongata useammallakin keikalla yleisön seasta, mm. Kaitlyn Aurelia Smithiä tarkkailemassa ja Mr. Fingersin keikalla bailaamassa.

Julie Byrne, Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Julie Byrne. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival

Koko festivaalin paras live-äänentoisto oli varmaankin Balloon 360 -lavalla. Julie Byrnen akustinen kitara ja kuulas laulu soivat äärimmäisen kauniisti. Keikka päättyi täydellisesti Prism Song ja Natural Blue -kappaleisiin. Myös Voimalassa esiintynyt, mm. modulaarisyntetisaattorilla musiikkia luova Kaitlyn Aurelia Smith kuulosti todella hyvältä. Voimalan Kattilahalli oli vuorattu lattiasta kattoon mustalla kankaalla ja täytetty valoilla ja visuaaleilla. Yökerhomainen tila osoittautui tunnelmalliseksi ja toimivaksi. Edes Smithin keikan aikana ulkona räjähtänyt sademyrsky ei aiheuttanut paikkaan kaaosta. Tosin jonot olivat pitkät ja sateen alkaessa kaoottiset. Ystäväni kertoi ajautuneensa jonossa työntävien ihmisten paineessa Voimalaan sisään, samalla kun ovimiehet yrittivät estää tätä työntämällä toiseen suuntaan.

Myrskyn vuoksi päälava ja teltat olivat pitkään suljettuina ja alue tyhjennettiin. Kun aikataulut alkoivat taas varmistua, palasimme katsomaan miltä pop-tähtiehdokkaamme Alman liveshow näyttää. Esiintyminen oli kuin Alman artistipersoona: ammattimainen mutta suora ja maanläheinen. Myönnän, että hittibiiseistä Karma ja Dye My Hair soivat päässäni usein vaikka en välttämättä tahtoisikaan. Erityisesti Dye My Hairin kuoleman ja hiusten valkaisemisen väliin putoava merkitysleikki on nerokas. Huippubiisien välissä kuullut kappaleet eivät tehneet suurta vaikutusta, mutta ehkä se ei ole tarkoituskaan.

Sunnuntai

Monien festivaalien muututtua kaksipäiväisiksi on Flown kolmannessa päivässä helposti joko korostuneen sunnuntainen tai suoritusmainen tunnelma. Tavallaan pitäisi jo olla kotona lepäämässä, mutta ei voi. Päivän aloitti onneksi Verneri Pohjola, joka esitti Balloon-lavalla isänsä Pekka Pohjolan sävellyksiä yhtyeensä (Teemu Viinikainen, Tuomo Prättälä, Mika Kallio, Antti Lötjönen) kanssa. Soitto oli suvereenia ja rentoa. Pohjolan normcore-cowboylookissaan soittamat soolo-osuudet tekivät väkisinkin onnelliseksi, kuten myös Viinikaisen ilmehdintä, joka korreloi suoraan soittotilanteen intensiivisyyden kanssa. Rumpali Mika Kallio ei ollut ennestään tuttu, mutta hänen soittoaan seurasi ihaillen.

Princess Nokia, Flow Festival / Konstantin Kondrukhov

Princess Nokia. Kuva: Konstantin Kondrukhov / Flow Festival

Jazz-poikakerhon kokouksesta siirryimme Princess Nokian luokse Black Tentiin. Viime aikoina useasti Suomessa useasti vieraillut artisti oli vetänyt teltan ääriään myöten täyteen. Princess Nokia on itsetietoinen ja varma esiintyjä. Kaikki lauluosuudet tulivat tuplattuina taustanauhalta, mikä korosti esiintymisen performatiivista luonnetta. Kyse on muusta(kin) kuin perinteisestä rap-keikasta. Heti alkuvaiheessa hän julisti tilan olevan syrjinnästä vapaa ja pyysi naisia ja vähemmistöjen edustajia siirtymään lähemmäs lavaa – ja samalla pyysi muiden antavan heille tilaa.

Angel Olsen

Angel Olsen. Kuva: Aki Pohjankyrö

Ehkä koko festivaalien eniten odottamani esiintyjä oli Angel Olsen. Tänä vuonna festivaalin rock- tai kitaramusiikkitarjonta oli ollut suhteellisen vaisua. Viimeistään Ryan Adamsin keskitempoinen rock-pöhötys päälavalla sai julistamaan farkkurockin kuolemaa. Onneksi Angel Olsen yhtyeineen ei pettänyt. Alkuun kuultiin kaksi nopeampaa kappaletta, Shut Up and Kiss Me -singlehitti heti toisena. Loppukeikan Olsen yhtyeineen soitti pitkiä, maalailevia kappaleita. Heti kolmantena kuultiin lähes kahdeksanminuuttinen Sister. Oli vapauttavaa huomata, että yhtye esiintyi ilman ylimääräisiä festivaali-viihdytyspaineita. “We’re just hanging out here with you”, hän totesi ja oli oikeassa.

Flow on nykymuotoisena lähes täydellisesti kuratoitu kokonaisteos, jonne voi vain kävellä sisään ja luottaa, että kokee jotakin kiinnostavaa. Kääntöpuolena on tietty riskittömyys.

Frank Ocean

Frank Ocean. Kuva: Timo Bontembal

Monelle odotetuin esiintyjä oli Frank Ocean. Kiinnostavinta keikassa oli hieman päälleliimatulta tuntuva meta-esillepano, jossa Ocean kuvitteli esiintyvänsä korttelijuhlissa kouralliselle ihmisiä samalla kun esitys striimataan “ulkopuolelle”. Pieni valkoinen soundsystem-installaatio, jonka ääressä Ocean hääräili itsekseen, korosti tätä vaikutelmaa kaikkine (suunniteltuine?) ongelmineen. Kuulostaa hieman vaikealta, itsensä väkisin alentamiselta, mutta Ocean onnistui tässä. Keikka oli spektaakkeli, joka esitti ei-spektaakkelia. Edes orkesterin tuominen lavalle ei rikkonut tätä illuusiota. Ilmeisesti toisessa “livestream-kamerassa” oli aiempien keikkojen tapaan Spike Jonze, mikä sai vielä vahvemmin ajattelemaan esityksen tietoisesti rakennettua esillepanoa.

EGS. Janita Autio / Flow Festival

EGS: Crime, Travel, Communication, Entertainment. Kuva: Janita Autio / Flow Festival

Kuratoitu elämys

Flow on nykymuotoisena lähes täydellisesti kuratoitu kokonaisteos, jonne voi vain kävellä sisään ja luottaa, että kokee jotakin kiinnostavaa. Kääntöpuolena on tietty riskittömyys. Aluetaideteokset oli sijoitettu keskeisille kulkureiteille, eikä niitä tarvinnut erikseen etsiä. Mieleen jäivät EGSin hohtava Crime, Travel, Communication, Entertainment, joka sulautui osaksi esimerkiksi Frank Oceanin esityksen representaatioita, sekä Pasi Rauhalan jättimäinen videoprojisointi Wormhole in Flow.

Festivaalia kehutaan myös monipuolisesta ja laadukkaasta ruokatarjonnastaan. Valitettavasti tänä vuonna korkeat hinnat, pienet annokset -sääntö ei tarkoittanut aina laadukasta ruokaa. Esimerkiksi yleensä erinomaisen Fat Ramenin festarilistalla ei ollut kasvis-ramenia, vaan vaihtoehtona tarjoiltu tofu-leväsalaatti oli mauton rimanalitus, joka teki lähinnä mieli heittää roskiin. Lisäksi annosten taso vaihteli. Storyn kasvisburger oli ruuhka-ajan ulkopuolella ostettuna erinomainen, mutta pitkien jonojen aikaan ostettu toinen samanlainen oli huolimattomasti koottu mössö, jota sai odottaa sekavan tarjoilusysteemin kurimuksessa pitkään. Pettymysten jälkeen esimerkiksi Levantin tavallinen-mutta-toimiva falafel- ja meze-osasto miellytti eniten. Erityismaininta myös Oatlyn jakamille Cold Brew Latte -juomille! Parasta!

Pasi Rauhala. Janita Autio / Flow Festival

Pasi Rauhala: Wormhole in Flow. Kuva: Janita Autio / Flow Festival

Tänä vuonna myös järjestyksenvalvojat olivat erityisen virkaintoisia. Esimerkiksi Balloon 360 -lavalla konserttien seuraaminen keskeytyi useita kertoja siihen, että esimies-liivissä patsastellut valvoja kävi ojentamassa istujien rivejä suorempaan(!). Miten tämä parantaa turvallisuutta, en osaa täysin sanoa. Lisäksi oli kummallista, että ruokaa tarjoiltiin vielä niin myöhään, että heti kun ruuan sai käteensä järjestyksenvalvojat tulivat aggressiivisesti häätämään ulos.

Pienistä epäkohdista huolimatta festivaali on täysin omassa sarjassaan järjestelyiden ja ohjelman osalta. Lipun hinta on korkea, mutta puitteet ovat yksityiskohtia myöten huipputasoa. Täytyy vain toivoa, että Suvilahdesta tehdään pysyvä tapahtuma-alue, jotta vastaava kulttuuritoiminta siellä voi jatkua.

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend