Menu

Ruskeat Tytöt

Tässä kirja-arviossa Aura Sevón pohtii Koko Hubaran esseekokoelmaa Ruskeat Tytöt (Like 2017) ja siitä kumpuavia teemoja. Sevón myös osallistuu keskusteluun, jota kirjan teemoista on käyty ja viitoittaa keskusteluihin, joita hän toivoisi käytävän.

Category: Books

Reading time: 20+ min

Writer: Aura Sevón Photos: Juulia Niiniranta
Ruskeat tytöt

Juulia Niiniranta

Kuinka lukea toista?

Tutussa ruokakaupassa palvellaan vuodesta toiseen englanniksi, puolituttu kysyy ovatko alapääkarvani afroa, kadulla huudetaan, että mene sinä n-huora sinne mistä olet tullutkin. (Vantaalle? Jemeniin?) Kuukausittain, jos ei viikoittain.

Yli kaksikymmentä vuotta olen etsinyt suomalaisista lehdistä, televisiosta, radiosta ja internetistä juttuja, joihin samastua, joissa nähdä itseni edes jollakin kokonaisvaltaisella tavalla. – – Näen itseni näköisiä ihmisiä suomalaisessa mediassa yleensä vain silloin, kun aiheena ovat turvapaikanhakijat, islamisaatio, terrorismi, tyttöjen ympärileikkaukset, raiskaukset ja muut suututtavat tragediat.– – Miksi ruskeat ja mustat naiset eivät koskaan mainosta kalanmaksaöljyä tai deittipalvelua tai Lumenen meikkejä? (RT 19–20; 189–190)

Koko Hubaran (s. 1984) esikoisteos, esseekokoelma Ruskeat Tytöt (Like 2017) on ensimmäinen kattava elettyyn ja koettuun, omakohtaiseen perustuva kirja suomalaisesta rasismista. Ruskeissa Tytöissä tuodaan ensimmäisiä kertoja Suomeen – ja suomeen – intersektionaalista kokemuksellista kirjoittamista ja ajattelua Yhdysvalloista, ja teos rikastuttaa suomalaista esseistiikkaa paitsi uusilla keskustelunavauksilla myös uudenlaisella tyylillä. Kansitekstien mukaan kirja on ”keskustelunavaus ruskeasta suomalaisuudesta” ja ”ensimmäinen suomenkielinen kirja ruskealta tytöltä ruskealle tytölle”. Lisäksi sitä lukee omailmeisenä kaunokirjallisena teoksena, jonka julkaisua seurannut vilkas keskustelu on tuonut näkyviin monia suomalaiseen kirjalliseen kulttuuriin ja kieleen kätkeytyviä normeja. Käsittelen tässä arviossa myös niitä.

Esseekokoelman tekstit pohjautuvat kirjailijan samannimiseen, palkittuun blogiin, jonka merkityksestä ja tarpeellisuudesta kertoo paljon jo se, että ensimmäinen julkaisu vuoden 2015 ystävänpäivänä keräsi sosiaalisessa mediassa yli kaksikymmentä tuhatta tykkäystä. Sittemmin blogi on laajentunut monialaiseksi ruskeiden ihmisten mediaksi, jota Hubara päätoimittaa.

Hubara oli siis huomioitu kotimaisena kulttuurivaikuttajana jo ennen esikoisteoksen ilmestymistä. Koko lukevan Suomen tietoisuuteen hän nousi keväällä 2016 kritisoituaan kirjailija Laura Lindstedtiä kulttuurisesta omimisesta Lindstedtin Finlandia-palkitussa romaanissa Oneiron.

Kotimaiseksi esseeteokseksi Ruskeat Tytöt on saanut poikkeuksellisen paljon huomiota, ylistystäkin, ja se on tuonut tekijälleen näkyvyyttä, josta moni kirjailija voi vain haaveilla. Kansan Uutisten Pontus Purokuru ennustaa Suomen jakautuvan aikaan ennen ja jälkeen Koko Hubaran; kirjailija Helmi Kekkonen kuvailee Ruskeat Tytöt -mediaa vallankumouksen kaltaiseksi.

Kaikki vastaanotto ei kuitenkaan ole ollut yhtä haltioitunutta, vaan uuden edessä on ilmennyt myös ymmärtämättömyyttä ja ohilukemista. Moniaalle suikerrellussa keskustelussa minua ovat kiinnostaneet etenkin näkemykset teoksen tyylistä ja ilmaisusta.

Tartuin kirjaan sinä kesäkuisena viikonloppuna, kun yhden hallituspuolueemme puheenjohtajaksi valittiin Suomesta yksikielistä ja yhdenväristä toivova fasisti. Tässä ilmapiirissä, tässä ajassa, juuri tässä hetkessä Ruskeat Tytöt räväytti silmäni auki suomalaisen rasismin arkipäiväisyydestä. Tekstin kiihkeä, yhtä aikaa ahdistunut, voimakas ja voimaannuttava lataus iski tajuntaani toden paljastavalla voimalla, ymmärrystä laajentaen, mutta myös ruumiillisena kokemuksena, tunsin sen verenkiertoni kohinana.

Hubaran ilmaisun voima on siinä, että hän lähtee yksityisestä ja intiimistä osoittaakseen sitä kautta yleisen ja yhteisen, suomalaiseen kulttuuriin juurtuneen rasismin. Hän ei karta tehokeinona liioittelua ja kärjistystä kirjoittaessaan itsensä kautta julki myös muiden kokemuksia.

Esimerkkejä annetaan niin vuolaasti, että kyyniset somekirjoittelijat ovatkin epäilleet, voiko kolmekymppisen ihmisen elämänpolulle todella mahtua niin paljon ikävää. Epäily ei ole sen enempää kiinnostava kuin olennainenkaan. Olennaista ei ole se, kenen kokemaan, kuulemaan, elämään tai fantasiaan kaunokirjallisessa teoksessa kuvattu maailma perustuu. Olennaista ei ole tietää, kuinka monta kertaa päivässä, viikossa, kuukaudessa tai elämässä ihmistä herjataan rasistisin solvauksin tai seksualisoidaan eksotisoivin nimittelyin – maanantaina manteli, tiistaina maitokahvi, keskiviikkona mokkalatte kookospähkinä Oreo-keksi. Seepra panda hevonen apina. Eksoottinen hieroja. Olennaista ei ole tämä. Olennaista on se, onnistuuko teos täyttämään hyvän kirjallisuuden, kaunokirjallisuuden perusvaatimuksen, onnistuuko se luomaan ja lahjoittamaan lukijalle uuden maailman. Onnistuuko se ravistelemaan, sytyttämään, havahduttamaan. Onnistuuko se laukaisemaan sinussa jotakin.

Olennaista on se, onnistuuko teos täyttämään hyvän kirjallisuuden, kaunokirjallisuuden perusvaatimuksen, onnistuuko se luomaan ja lahjoittamaan lukijalle uuden maailman. Onnistuuko se ravistelemaan, sytyttämään, havahduttamaan. Onnistuuko se laukaisemaan sinussa jotakin.

Minut se havahdutti pohtimaan rasismin toimintamekanismeja, arkipäiväisyyttä, näkymättömyyttä, syövyttävyyttä. Kuvaillessaan ruumiillisesti, henkisesti, sanallisesti, rakenteellisesti kokemaansa jokapäiväistä syrjintää kirjoittaja panee itsensä täysillä likoon ja onnistuu välittämään lukijalleen sellaisia kokemuksellisen tiedon kerrostumia, joita ei suomenkielisessä kirjallisuudessa ole aiemmin nimetty.

Ruskeita kirjaimia

Hubara avaa Ruskeille Tytöille uusia uria toimia kielessä, tekstissä, maailmassa. Hän antaa monille samastumispintaa, luo yhteenkuuluvaisuutta, sytyttää inspiraation.

Kuinka monta ääntä vielä avautuukaan, kuinka monta kieltä vielä syttyy.

Ruskea-sanan hän määrittelee näin:

Ennen kaikkea se on oma sanani, ei valkoisten tutkijoiden ja toimittajien sana kuvaamaan meitä. Ruskea tarkoittaa minulle samaa kuin rodullistettu, ei siis välttämättä mitään tiettyä ihonsävyä tai etnisyyttä. Kun käytän sanaa Ruskeat Suomen kontekstissa, tarkoitan myös esimerkiksi Mustia ihmisiä, venäläisiä, virolaisia, itäeurooppalaisia, romaneja ja saamelaisia – kaikkia sellaisia ryhmiä, joille ei ymmärtääkseni suoda tilaa olla valkoisia tai suomalaisia tai normi. (RT, 27)

Ruskeat Tytöt kirjoitetaan isolla näkyvyyden vuoksi. Jotta huomattaisiin. Mutta myös kirjoittajan omasta halusta käyttää valtaa suomen kielen muokkaamiseen. Koska

Minun valitsemani sanajärjestys, kieliasu ja vaatimus ovat täydellisiä, tärkeitä, tiedostettuja – eivät rikkinäistä, huonoa kieltä, eivät toisen luokan ajatuksia. (RT, 26)

Tämä jo johdannossa julki lausuttu kielellinen itsemääräämisoikeus on perusteltu, ja kirjoittaja myös taustoittaa sitä: hän on kasvanut monikielisessä perheessä ja hänen luontevin, omin kielensä on hybridi, suomen ja heprean sekoitus. Monikielisyys ympäröi häntä muillakin tavoin:

Perheeni neljä viimeistä sukupolvea on jokainen asunut eri maassa ja puhunut eri kieltä. (RT, 146)

Toisen vanhemman puolelta kirjoittajan monikulttuurisen identiteetin ilmajuuret ovat jemeninjuutalaisuudessa, toisen puolelta Karjalassa.

En ole koskaan käynyt maassa, josta olen kotoisin. (RT, 133)

Kun oma kieli ja identiteetti ovat muovautuneet hybridiksi eivätkä tukeudu yksistään valtakulttuurin traditioihin, minän rakennusprosessiin on lähdetty hakemaan materiaalia etäämmältä, Atlantin toiselta puolelta asti, amerikkalaisesta hiphopkulttuurista ja afrikkalaisamerikkalaisten naisten kirjoittamasta kirjallisuudesta. Lukija saakin lahjaksi valtavan paketin kirjoittajaa inspiroineita ajattelijoita, tutkijoita, kirjailijoita.

Kaikkein mieluiten luen afrikkalaisamerikkalaisten naiskirjailijoiden kirjoja, tai niin kuin minulla on tapana kutsua niitä: kirjailijoiden kirjoja. Luen niitä mieluiten siksi, että ne ovat monesti aivan käsittämättömän hyviä kielellisesti ja juonellisesti, mutta myös siksi, että niissä on lähes poikkeuksetta parhaiten ja uskottavimmin kirjoitetut ei-valkoiset hahmot. Kun olin lapsi ja teini, ei ollut yhtään suomenkielistä, suomalaisen rodullistetun, Ruskean ihmisen kirjoittamaa kirjaa, joka kertoisi minusta. Ei yhtäkään. Raamatun tarinat olivat ainoita tarinoita, joissa esiintyi täysin kaltaisiani henkilöitä. Se ilmestyi suomeksi noin viisisataa vuotta sitten. (RT, 89)

Valkoisia ja norminmukaisia luentoja

Ruskeat Tytöt on siis kirjoitettu ruskeille tytöille, mutta teos on yhtä kaikki suomalaisen yleiskustantajan julkaisema ja siten jokaisen suomea lukevan henkilön ulottuvilla. Nousee kysymys ei-ruskean lukijan, kuten kaltaiseni valkoisen, feministisen naislukijan asemasta. Kuinka suhtautua tekstiin, joka sulkee minut ulkopuolelleen? Vertaan kokemusta aiempiin kokemuksiini ulkopuolisuudesta kirjallisuudessa.

Feministinen naislukija ei mitenkään voi välttyä ulkopuolisuuden kokemuksilta sukeltaessaan patriarkaaliseen kirjallisuuskaanoniin. Charles Baudelairen Pahan kukat (1861), modernin runouden raamattu, käynnistyy avausrunolla ”Lukijalle”, jossa runoilija puhuttelee lukijaansa tuttavallisesti sanoin ”kaltaiseni, veljeni”. Voidakseen siis jatkaa lukemista veljeksi tai mieheksi identifioitumattoman lukijan on joko unohdettava sukupuolensa, neutraloitava itsensä tai hypättävä avausrunon yli. Vielä 1990-luvulla nämä universaalin veljeyden nimeen vannovat säkeet kaikuivat kotimaisessa runoudessa Jyrki Kiiskisen avatessa Silmän kartta -runoteoksensa puhuttelemalla lukijaa sukupuolittuneesti: ”Mielipuoli lukija, kaltaiseni / kuumeinen veljeni”.

Alkukesästä tartuin innolla Italo Calvinon romaaniin Jos talviyönä matkamies (1979). Sen huikeat metafiktiiviset kerrostumat tekivät postmodernista intoilevaan parikymppiseen lukijaminääni aikanaan valtavan vaikutuksen. Nokkelankikkaileva romaani kertoo Kirjallisuudessa seikkailevasta Lukijasta, jonka ominaisuuksia ei sen tarkemmin eritellä, hänhän on Lukija, siis neutri. Paitsi että ei olekaan – varsin nopeasti käy ilmi, että hän on cisheteromies, joka ihastuu – tämä on tietysti juonen etenemisen kannalta välttämätöntä – hurmaavaan Lukijattareen. Voisiko olla toisin? Lukijattaresta kuitenkin kerrotaan heti kättelyssä olennaiset detaljit: hänellä on kuohkea tukka ja mantelisilmät.

Ei toki ole uutta ja mullistavaa tietoa, että patriarkaalisessa kirjallisuudenhistoriassamme naisen rooli on usein typistynyt stereotyyppiseen neitsyt–huora–äiti-kolmioon; nainen esineellistetään joko alentamalla portoksi tai ylentämällä enkeliksi, uhriutetaan avuttomaksi, murhataan pois tieltä tai käytetään resurssina, muusana, jotta saadaan oma tarina kerrottua. Naisten ulossulkeminen ja pusertaminen paperinohuisiin rooleihin on meille arkipäivää, peruskauraa, jota olemme jäystäneet niin kauan, ettemme aina edes tule kiinnittäneeksi siihen huomiota. Samalla olemme niin turtuneet veljeyteen, homososiaalisiin mieheltä miehelle -rakenteisiin, että ne ovat käyneet näkymättömiksi: miehuudesta on tullut neutri, sukupuoleton ihmisen mitta.

Ennen Ruskeita Tyttöjä en ollut koskaan lukenut kirjaa, joka ilmoittaa olevansa ruskean naisen ruskeille naisille kirjoittama. Ennenkuulumatonta! Sen sijaan valkoisten miesten kaltaisilleen kirjoittamat teokset eivät ole jääneet vieraiksi. Monikaan meistä ei kiinnitä huomiota siihen, että itse asiassa puolet ihmiskunnasta on suljettu ulos Pahan kukkien lukijakunnasta, koska olemme tottuneet ajattelemaan ’veljeyttä’ ihmisten välistä solidaarisuutta kuvaavana, neutraalina ilmaisuna. Siksi emme havahdu ulossulkemiseen Pahan kukissa vaan vasta Ruskeissa Tytöissä, koska sen viiteryhmää ei ole milloinkaan historiassa mielletty neutriksi.

Ennen Ruskeita Tyttöjä en ollut koskaan lukenut kirjaa, joka ilmoittaa olevansa ruskean naisen ruskeille naisille kirjoittama. Ennenkuulumatonta! Sen sijaan valkoisten miesten kaltaisilleen kirjoittamat teokset eivät ole jääneet vieraiksi.

Ruskeiden Tyttöjen tapa sulkea ulos osa lukijoistaan ei kuitenkaan ole analoginen patriarkaalisen kirjallisuuden usein näkymättömille, salakavalille torjunnoille. Ruskeissa Tytöissä eksklusiivisuus ilmaistaan rehellisesti ja avoimesti, ja siitä syystä lukijan onkin pohdittava omaa positiotaan.

Joka kerta, kun Ruskeiden Tyttöjen kirjoittaja puhuttelee lukijaansa tuttavallisesti sanoilla Sinä tiedät tämän – ja hän tekee niin usein – menen kiemuralle. Minussa herää ristiriitaisia tunteita, joudun miettimään, ovatko nuo sanat suunnattu myös minulle. Jos ovat, niin mitkä niistä? Minkä verran niistä? Missä määrin saan olettaa, toivoa kuuluvani kirjan kollektiiviseen, vastaanottavaiseen Sinään?

Uskon, että vasten niitä ajoittaisia vitutuksen, epätoivon, surunkin tuntemuksia, joita naisten ulossulkeminen (milloin milläkin areenalla) minussa herättää, pystyn jossain määrin samastumaan myös ruskean ihmisen kokemukseen epäoikeudenmukaisuudesta, vaikka käsitänkin, että hän on kokenut ulossulkemista useammin ja systemaattisemmin kuin minä.

Mutta siis: ulkopuolisuuden kokemus kotimaisessa feministisessä kirjallisuudessa. Ennenkuulumatonta! Ennenkuulumattoman rikastuttavaa! On arvokasta jäädä kerrankin omassa viiteryhmässään auttamattoman pihalle, koska se tosiaankin pakottaa miettimään etuoikeuksia.

On arvokasta jäädä kerrankin omassa viiteryhmässään auttamattoman pihalle, koska se tosiaankin pakottaa miettimään etuoikeuksia.

Ruskeiden Tyttöjen vastaanotossa on nostettu esiin kirjoittajan tunnepitoinen ilmaisu, jota on pidetty sentimentaalisena ja melodramaattisena. (Sitä tosin ei ole pohdittu, missä määrin tällaiset tulkinnat seuraavat ajatusta tunteen ja järjen dualistisesta erottamisesta ja rationaalisuudesta hyveenä.) Mielestäni teoksen alaotsikko ”Tunne-esseitä” viittaa myös intersektionaalisen kokemuksellisen kirjoittamisen traditioon, minkä lisäksi se toimii myös eräänlaisena ”lukuohjeena” kutsuen luokseen empaattista, myötäelävää lähestymistapaa.

Teoksen saaman vastaanoton perusteella tämä ei ole aina ollut helppoa.

Kesäkuun alussa kuohui ja pärskyi, kun kirjallisuuslehti Nuori Voima julkaisi Ruskeista Tytöistä esseisti Antti Hurskaisen jutun, jossa hän vertaa Ruskeita Tyttöjä erään misogyynisestä nettihäiriköinnistä ja natsisympatioista tunnetun kirjailijan muistelmiin. Tarkoitushakuisen provosoiva rinnastus perustuu siihen, että Hurskainen on lukenut kummankin kirjailijan paatoksellista tyyliä uhriutumisena. Hän tekee rinnastuksen siis varsin individualistisin perustein ohittaen tykkänään rakenteellisen ja yhteiskunnallisen analyysin. Epätasapainoisessa rinnastuksessa häiritsee sellainenkin epäsuhta, että kriitikko tuntee kyseisen natsisympatisoijan tyylin perinpohjaisesti, koska on kirjoittanut tämän tuotannosta gradun, kun taas intersektionaalisen feminismin osalta hänen ymmärryksessään ei ole hurraamista.

Omaan auktoriteettiinsa nojautuen Hurskainen uskaltautuu lupaamaan, että Ruskeita Tyttöjä ei tutkita yliopistoissa vuonna 2070. Hän toteaa, että siinä missä natsisympatisoijan muistelmat edustavat uljasta sanataidetta, tökkii Hubaran ilmaisu pahemman kerran. Tästä syystä ”kirjallinen Suomi” ei hänen mukaansa polvistu Hubaran edessä. Hurskainen tuntuu siis olettavan, että on olemassa jonkinlainen yhtenäinen kirjallinen Suomi, joka tunnustaa samankaltaista kirjallista makua (kuin hän itse).

Kirjoitus synnytti, ymmärrettävästi, virtuaalisen myrskyn, johon Nuori Voima reagoi julkaisemalla blogissaan neljän kirjoittajan näkökulman laventaakseen kulttuurikeskustelua.

Yksi näkökulmista on äidinkielenopettaja, kirjallisuustieteen jatko-opiskelija Silvia Hosseinin. Hän sanoo arvostavansa Hubaran rohkeaa työtä tärkeän yhteiskunnallisen keskustelun edistäjänä mutta jakaa osittain Hurskaisen näkemyksen Hubaran ilmaisun kankeudesta ja suomii sitä erityisesti kehnoista suomen kielen virkerakenteista ja anglismeista. Kritiikki on kuitenkin sikäli ongelmallinen, että se ohittaa tyystin monikielisen ja -kulttuurisen kirjoittajan identiteetti- ja kielipoliittiset vaatimukset, vaikka ne on ilmaistu yksiselitteisesti jo teoksen johdannossa ja myöhemminkin näin: ”Minun tarinani kuuluu painaa kirjaksi sellaisella kielellä, jonka minä valitsen ja hallitsen ja määrittelen.” (RT, 106) Mielestäni on turha viuhutella punakynää, jos kerran valtakielen normien säröyttäminen ja ilmaisun haltuunotto kirjoittajan omista lähtökohdista käsin on yksi hänen keskeisiä pointtejaan.

Hosseini myös esittää – omastakin mielestään kohtuuttoman – toiveen, etteivät sorretut ihmiset olisi ”tuolla tavalla tunteittensa vallassa” vaan ”analyyttisia ja järkevästi argumentoivia”. Hän kertoo pitävänsä ”tunnepuhetta” vaarallisena ja ottaa siitä esimerkiksi Yhdysvaltain presidentinvaalien tuloksen ja Donald Trumpin.

Kokemuspohjaisesta tiedosta ammentavan kokemuksellisen kirjoittamisen sekoittaminen trumpilaiseen, väkivaltaiseen ja manipuloivaan ilmaisuun on ongelmallista. Tällöin ohitetaan koko se älyllinen ja kirjallinen traditio, johon Hubara ajattelunsa ja kirjoittamisensa kontekstualisoi. Ruskeat Tytöt alkaa sitaatilla bell hooksin teoksesta Vapauttava kasvatus, jossa hooks kirjoittaa identiteettipolitiikan ja tunteisiin sekä ruumiillisuuteen pohjautuvan kokemustiedon limittyneisyydestä näin:

Identiteettipolitiikka juontuu sorrettujen tai hyväksikäytettyjen ryhmien halusta löytää näkökulma, josta kritisoida valtarakenteita. – – Kriittiset vapautuksen pedagogiikat hyväksyvät omakohtaiset kokemukset ja niistä kertomisen merkityksellisiksi tietämisen tavoiksi, olennaisen tärkeäksi osaksi kaikkea oppimista. – – Kokemus voi johdattaa tietoon ja saattaa vaikuttaa siihen, miten tiedämme sen minkä tiedämme. – – Kärsimyksestä voi ammentaa aivan omanlaistaan tietoa.  Se on tietoa, joka usein koetaan ruumiillisesti. Se on ruumiin tietoa – tietoa, jonka kokemus on syvään iskostunut ruumiiseen. (Vk, 142–146.)*

Kokemuspohjaisesta tiedosta ammentavan kokemuksellisen kirjoittamisen sekoittaminen trumpilaiseen, väkivaltaiseen ja manipuloivaan ilmaisuun on ongelmallista. Tällöin ohitetaan koko se älyllinen ja kirjallinen traditio, johon Hubara ajattelunsa ja kirjoittamisensa kontekstualisoi.

Hosseinin kritiikissä toistuu se yhä varsin yleinen, joskin jo epäajanmukainen, arvohierarkioihin nojaava käsitys siitä, että vain älyllisellä kilvoittelulla, rationaalis-analyyttisesti hankittu tieto olisi käypää tietoa, kun taas ruumiillinen, tunne- ja kokemuspohjainen tieto ei.

Viime vuosikymmeninä kiinnostus kokemuspohjaiseen tietoon on kuitenkin ollut kasvussa niin Suomessa kuin kansainvälisestikin, ja esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa on Suomessakin perustettu viime vuosina tutkimuskeskuksia, joissa perehdytään kokemukselliseen tietoon. Viime vuosikymmeninä on ollut meneillään affektiiviseksi käänteeksi kutsuttu kulttuurinen ja epistemologinen murros, ja affektikeskustelua on muiden muassa ollut nostamassa esiin Hubarankin teoksessaan mainitsema Sara Ahmed.

En väitä, että ymmärtääkseen Ruskeita Tyttöjä tulisi hallita suvereenisti monia uudehkoja tieteellisiä teorioita, mutta on huolestuttavaa, jos kritiikissä ei edes tunnisteta olennaisen osan teoksen kontekstia muodostavasta ajattelusta. Yhä uudelleen joudun yllättymään siitä, kuinka huonosti feminististä ajattelua sivistyneessä Suomessa tunnetaan.

Toisaalta Hubara painottaa ammentavansa nimenomaan akateemisia teorioita haastamaan tähtäävästä, työväenluokkaisuuteen ja hiphopkulttuuriin ankkuroituvasta rodullistettujen feministien kehittämästä feminismistä (RT, 76). Tästä syystä teoksen esseitä onkin mielekkäämpää lukea kaunokirjallisina kuin akateemisina teksteinä – jälkimmäinen ei voi osoittautua muuta kuin väkinäiseksi yritykseksi.

Tällaista luentaa kuitenkin on yrittänyt eräs alkukesän myräkän jälkimainingeissa blogannut kirjallisuudenopiskelija. Vaikka hän itsekin huomaa, etteivät Hubaran vaatimukset, ajattelu ja tyyli  mitenkään mahdu hänelle entuudestaan tuttuun käsiteaparaattiin, hän ei suostu luopumaan siitä sen enempää kuin tosikkomaisesta käsitteiden määrittelystäkään.

Mielestäni on selvää, että Hubara ottaa tuttuja käsitteitä haltuunsa vain tehdäkseen niistä omiaan ja sekoittaakseen pakkaa. Hän lähtee hiljaisuudesta, sanallistamattomasta, tekee siitä näkyvää, itsensä näköistä.

Kaikissa näissä kolmessa luennassa minua häiritsee samankaltainen mukavuudenhaluisuus, viitsimättömyys tai kykenemättömyys haastaa itseään pohtimaan omia lähtökohtiaan. Positioida itseään kriittisesti ja tutkailla oman tulkintansa rajoitteita ja ehtoja. Tämä olisi toki meidän kaikkien hyvä muistaa. Nimittäin yksi Ruskeiden Tyttöjen suurin anti valkoiselle lukijalle on juuri siinä, että se haastaa tutkimaan omia ennakkokäsityksiä ja ajattelua ohjaavia normeja.

Teos osoittaa, että me kaikki elämme normitetussa, rasistisessa kulttuurissa, joka usein toimii meidänkin välityksellämme, meidän lävitsemme, halusimme tai emme – myös meidän, jotka mieluusti pitäisimme itseämme ihan vain hyviksinä.

Hubara ei nosta itseään muiden yläpuolelle vaan osoittaa itsekin sortuneensa nuorena kulttuuriseen omimiseen kömpelössä identifioitumisessaan hiphop-Tytöksi. Mutta hän osaa myös olla hauska ja itseironinen esimerkiksi kuvatessaan pakkomielteistä muodonmuutospyrkimystään pariisittareksi.

Normit näkyviin!

Ruskeat Tytöt ja sitä ympäröivä keskustelu on nostanut esiin valtavan tärkeitä kysymyksiä kotimaisesta kirjallisesta kulttuurista. Ollaanko Suomessa valmiita siihen, että kansien välissä julkaistaan alkuaan blogiin kirjoitettua tekstiä? Pelkäävätkö Hubaran ilmaisun kritisoijat Kirjan Kunnian puolesta? Huoli siitä, että blogikirjoittaminen ja sähköinen julkaisu muuttavat perinteisiä muotoja, ei varmaankaan ole tuulesta temmattu, mutta tokkopa silti kannattaa tehdä jyrkkiä vastakkainasetteluja kirjan ja sähköisten ilmaisumuotojen välille. Onhan esimerkiksi selvää, että Hubara itse rakastaa kirjaa, lukee paljon ja monipuolisesti ja on erittäin oppinut kirjoittaja. Eikö kansien välissä julkaistussa tekstissä siedetä lainkaan epätarkkuuksia? Törmäsin minäkin sellaisiin Ruskeissa Tytöissä, mutta kokonaisuus ei kaatunut niihin. Kirjoittaja ei yritäkään kääriä asiaansa silkoiseksi paketiksi, vaan hän tekee avauksen, murtautuu läpi muureja murskaten. Uusia väyliä raivatessa jälkeen jää rosoja ja aukkoja.

Ollaanko Suomessa valmiita siihen, että kansien välissä julkaistaan alkuaan blogiin kirjoitettua tekstiä? Pelkäävätkö Hubaran ilmaisun kritisoijat Kirjan Kunnian puolesta?

Teoksen ympärillä käyty keskustelu on paljastanut monia suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa vallitsevia normeja. Yksi niistä on kirkkaan ja tarkan, ennen kaikkea anglismeista puhtaan ilmaisun vaatimus. Tunnistan toki itsessänikin tämän intohimoisen taistelijan, ketäpä meistä ei olisi joku mentori elämän varrella koulinut aseistautumaan Vieraan Valloittajan Vaarallisia Vaikutteita Vastaan. Jotain hassua siinä tosin on, että fiksun ihmisen on perusteltua käyttää teksteissään ranskan- ja latinankielisiä sivistyssanoja, kun taas amerikkalaisesta populaarikulttuurista lainatut ilmaisut kuuluvat kiellettyjen listalle. Paitsi jos niitä käyttää tietoisesti ja tyylitarkoituksessa. Postmodernissa korkeakirjallisuudessa.

Normit ohjailevat vahvasti myös käsityksiä siitä, mitä on ”hyvä esseeilmaisu”. Hosseinin ja Hurskaisen mukaan Ruskeat Tytöt ei täytä kriteereitä, mutta sen tarkemmin he eivät niitä kuitenkaan itse määrittele vaan tuntuvat pikemminkin pitävän niitä lukijakunnan yleisesti tunnistamina. Mutta jos yhteisö jakaa samat (julki lausumattomat) kriteerit ja maun, se implikoi varsin homogeenista yhteisöä, joka taas ei liene järin herkkä tunnistamaan saati arvostamaan radikaalisti uutta ja totutusta poikkeavaa.

Normit ohjailevat vahvasti myös käsityksiä siitä, mitä on ”hyvä esseeilmaisu”. Hosseinin ja Hurskaisen mukaan Ruskeat Tytöt ei täytä kriteereitä, mutta sen tarkemmin he eivät niitä kuitenkaan itse määrittele vaan tuntuvat pikemminkin pitävän niitä lukijakunnan yleisesti tunnistamina.

Kotimaista esseegenreä on arvosteltu yhdenmukaisuudesta ja konservatiivisuudesta ennenkin. Kirjailija Monika Fagerholm kutsuu suomalaista esseetä patriarkaaliseksi muodoksi, joka ei suosi kokeilullisuutta, toisin kuin vaikkapa Ruotsissa tehdään. Fagerholmin mukaan kotimaisessa esseessä ihannoidaan akateemisesta tyylistä tuttua ajattelun ja argumentoinnin kirkkautta, kun taas englanninkielisissä maissa suosittua lyyristä esseetä ei meillä juuri tunneta – voih! Koska suomeksi saadaan lukea vaikkapa Gloria Anzaldúan poeettista, monikielistä, muodoltaan hybridiä esseetä tai Maggie Nelsonin sykkivän nykyaikaista, monigenreistä, queeria kirjoitusta ja heidän tyylinsä inspiroimaa kotimaista esseistiikkaa?

Kymmenisen vuotta sitten puhjenneen kotimaisen esseebuumin aikana on esimerkiksi Nuoren Voiman ja Savukeidas-kustantamon piiristä noussut hyviä, ajoittain loistaviakin mutta tylsistyttävän usein toinen toistaan muistuttavia miesesseistejä. Sen sijaan feminiinisemmille esseen alalajeille ei ole Suomessa muodostunut vielä minkäänlaisia perinteitä.

Kotimaisen esseen yhdenmukaista taustaa vasten ei olekaan yllättävää, että Hubaran teoksen vastaanotto on sisältänyt niin paljon ohilukemista ja ymmärtämättömyyttä.

Olisiko aika laajentaa lajityyppiä ja alkaa arvostaa myös toisia tyylejä?

Suomea ei ole yksi. Suomea on monta. Luojan kiitos!

Yalla bye hom(m)ogeenisyys!

 

* Pidempi versio hooksilta lainatusta kohdasta menee näin:

Identiteettipolitiikka juontuu sorrettujen tai hyväksikäytettyjen ryhmien halusta löytää näkökulma, josta kritisoida valtarakenteita. – – Kriittiset vapautuksen pedagogiikat hyväksyvät omakohtaiset kokemukset ja niistä kertomisen merkityksellisiksi tietämisen tavoiksi, olannaisen tärkeäksi osaksi kaikkea oppimista. – – Tiedän, että kokemus voi johdattaa tietoon ja saattaa vaikuttaa siihen, miten tiedämme sen minkä tiedämme. Vaikka vastustankin kaikkea essentialistista käytäntöä, joka rakentaa identiteetin yhdenmukaistaen ja ulkopuolelle sulkien, en silti halua hylätä kokemusta eräänlaisena kiintopisteenä, johon ankkuroida analyysi tai teoria. Minusta on esimerkiksi kummallista, jos kaikkia kursseja mustien historiasta tai kirjallisuudesta joissakin lukioissa ja yliopistoissa vetävät valkoiset ihmiset. Ei siksi, että pitäisin heitä kykenemättöminä tuntemaan mustien todellisuutta, vaan siksi, että heidän tietonsa siitä on erilaista kuin mustien. Toden totta, jos olisin saanut tilaisuuden valita, opinko amerikanafrikkalaista kriittistä ajattelua edistykselliseltä mustalta professorilta vai siltä edistykselliseltä valkoiselta naiselta, joka minua opetti ensimmäisenä opiskeluvuonna, olisin valinnut mustan professorin. Vaikka opin paljon tuolta valkoiselta naisprofessorilta, uskon vankasti, että olisin oppinut vielä enemmän edistykselliseltä mustalta professorilta, koska hän olisi tuonut tunnille ainutlaatuisen sekoituksen analyyttisiä ja kokemuksellisia tietämisen tapoja – siis etuoikeutetun näkökulman. Sitä ei voi ammentaa kirjoista eikä edes tietyn todellisuuden havainnoinnista tai tutkimisesta. – – Kärsimyksestä voi ammentaa aivan omanlaistaan tietoa.  Se on tietoa, joka usein koetaan ruumiillisesti. Se on ruumiin tietoa – tietoa, jonka kokemus on syvään iskostunut ruumiiseen. (Vk, 142–146.)

Lähteet

hooks, bell: Vapauttava kasvatus, suomentanut Jyrki Vainonen, Kansanvalistusseura 2007.

Hosseini, Silvia: yksi neljästä näkökulmasta Antti Hurskaisen esseeseen ”En vittu valehtele”, julkaistu 7.6.2017, nuorivoima.fi/lue/juttu/nelja-nakokulmaa-antti-hurskaisen-esseeseen-en-vittu-valehtele.

Hurskainen, Antti: ”En vittu valehtele”, Kritiikki 15 / kevät 2017, 8–17; nuorivoima.fi/lue/essee/en-vittu-valehtele.

Hämäläinen, Ville: ”Teksteistä tekstien kanssa: Ruskeat Tytöt, hankala retoriikka ja identiteettijengit”, julkaistu 8.6.2017 Kirjoittava ihminen -blogissa, villehamalainen.fi/sormiharjoituksia/teksteista-tekstien-kanssa-ruskeat-tytot-hankala-retoriikka-ja-identiteettijengit.

Kekkonen, Helmi: ”Ruskeat Tytöt”, julkaistu 11.3.2017 kirjailijan kotisivuilla, helmikekkonen.com/2017/03/11/ruskeat-tytot/

Purokuru, Pontus: ”Suomi jakautuu ennen ja jälkeen Koko Hubaran”, Kansan Uutiset 14.3.2017.

Ylikangas, Maaria: ”Uima-altaalla katselen merta ja muita palasia”, kirjailijahaastattelu Monika Fagerholmista, Nuori Voima 3/2015, 20–24.

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend