Mäntän kuvataideviikot 2016 – Kommandona

Kaarlo Stauffer seurueineen vieraili Mäntän kuvataideviikoilla. Näyttelyarvio tehtiin yhteisenä haastatteluna.

Kaarlo Stauffer seurueineen vieraili Mäntän kuvataideviikoilla. Näyttelyarvio tehtiin yhteisenä haastatteluna.

Pekilo, Kaarlo Stauffer

Kaarlo Stauffer

Kolmisen viikkoa sitten teimme päiväretken Mäntän kuvataideviikoille. Mukanani olivat toimittaja Petri Poutiainen, taideopiskelija Moona Pennanen, alakerran naapurini Juho Hänninen sekä Oranssin toiminnanjohtaja Aino Toiviainen-Koskinen.

Kesäisen unirytmisekoilun takia en ollut nukkunut retkeä edeltävänä yönä. Hoidin silti kuskin pestiä, sillä ajaminen terävöittää huomiointikykyäni. Mänttään ei ole helppoa saapua julkisella liikenteellä, joten ryhmämatka yksityisautolla tuntui mainiolta ratkaisulta. Auton saimme lainaan Ainon puolisolta. Ajoimme Helsingin Myllypurosta nopeinta reittiä Mänttään Tampereen kautta. Orivedellä pysähdyimme lounaalle ja kirppiksille. Jos kesämatkalaisella ei ole kiire, kannattaa valita hieman hitaampi reitti Pälkäneen läpi, sillä moottoritieosuus välillä Hämeenlinna–Tampere tarjoaa vain nopeaa suoriutumista.

Mänttä sijaitsee Pohjois-Hämeessä, Pirkanmaan maakunnassa ja on nykyisin osa Mänttä-Vilppulan kaupunkia. Asukkaita on noin 6 350. Maasto on tasaista ja metsäistä. Saapuessamme pitäjälle keskustaa ympäröivän vesistön takaa erottui paperitehdas. Paikkakunnan historiaa määrittää suomalainen metsäteollisuus ja tietenkin Serlachius-suku, jonka nimestä kumpuava aura hohkaa Mäntän kulttuurimyönteiseen vaippaansa.

Pekilon näyttely tottelee nimeä Kommandona. Kaikki viittasi siihen, että luvassa olisi neljä kerrosta silkkaa vekkulaa ja nurkan takaa kajahtavia törähdyksiä.

Vuodesta 1993 järjestetyt kuvataideviikot pitävät päämajaansa vanhassa teollisuuskiinteistössä. Nelikerroksisen rakennuksen punatiilinen julkisivu väreili kuin vanhoissa katuympäristöön sijoittuvissa videopeleissä. Rakennuksen nimi sopisi loppuvastuksen päämajalle: Pekilo. Wikipedia kertoo, että pekilo tarkoittaa eläinten rehua, ja sitä tehtaassa valmistettiin 90-luvun alkuun asti. Rakennus on arkkitehti Kalle Vartalan suunnittelema. Näyttelytilaksi se ostettiin 2001 ja tarvittavat muutokset visioi arkkitehti Anneli Vehkaniemi.

Tämän vuoden kuvataideviikot on kuratoinut tuotteliaana multitaiteilijana tunnettu Anssi Kasitonni. Pekilon näyttely tottelee nimeä Kommandona. Kaikki viittasi siihen, että luvassa olisi neljä kerrosta silkkaa vekkulaa ja nurkan takaa kajahtavia törähdyksiä. Vietimme näyttelyssä reilut kaksi tuntia, ajomatkasta ja Serlachius-museo Göstasta voipuneina. Anti oli paikoin ennalta-arvattavaa, mutta sisälsi myös mukavia yllätyksiä. Näyttelyn jälkeen söimme jäätelöt torin laidalla sijaitsevan Vilunki 3000:n Pub Hallukarvisen (joka ikävä kyllä oli kiinni) edessä. Kotiin suunnistimme Sysmän kautta, josta Päijänteen kylkeä ajoimme alas Lahteen ja sieltä vanhaa tietä Helsinkiin. Ehdottoman suositeltava paluureitti, varsinkin auringon laskiessa!

Näyttelyarvio toteutettiin jälkikäteen Google Docs -haastatteluna. Koska matkamusiikkina soi muunmuassa The Cramps, toiminee se myös mahdollisena taustamusiikkina One Quartin lukijoille.

Kaarlo: Jes, eli täs olis nyt kysymyksiä liittyen Pekilon Kommandona-näyttelyyn. Vastatkaa vaik sillee, et laitatte oman nimen ja kaksoispisteen ja sit vastaukset siihen kyssärin alle, ihan sillee Facebook-kielellä. Itselleni tämä oli eka vierailu Mänttään. Ilmeisesti osa jengistä oli käynyt viime vuonna? Näyttely oli kuulemma silloin poliittisempi? Miten Anssi 8000:n kuratoima kokonaisuus poikkeaa edellisestä ja löysittekö tämä vuoden annista politiikkaa?

Petri: Kävin viime vuonna, se oli kaunis päivä ja ihana kokemus. Jos silloin esillä olleita teoksia verrataan tämän vuoden repertuaariin (eikö tällainen vertailu ole hieman hönttiä btw?), niin v. 2015 teokset kytkeytyivät globaaleihin poliittisiin kysymyksiin jotenkin selkeämmällä tavalla: monenlaisia julkilausumia erilaisista epäkohdista, paljon teoksia jotka suorastaan pakottivat katsojansa valitsemaan nimenomaan yhteiskunnallisen tulkintakehyksen. Tänä vuonna samat teemat olivat kyllä löydettävissä, mutta vähemmän alleviivattuna. Tietysti kun kuraattorina toimii Anssi 8000, voidaan avainsanoiksi poimia vaikkapa sellaisia käsitteitä kuin DIY, Anarkia, Alakulttuuri, Pop-taide, tai vanha kunnon Punk-henki, joten sanoisin että yhteiskunnallisuus, poliittisuus ja ideologisuus olivat läsnä, ne vain ilmenivät toisin. Päällimmäinen muistikuvani Pekilosta 2016: Enemmän huumoria, enemmän henkilökohtaista kokemusta, enemmän subjektia.

Ehkä taiteen tekeminen on yleensäkin poliittinen teko tällä aikakaudella. Se on jossain mielessä päätös olla kuulumatta yhteiskuntaan sellaisenaan vaan toimia sen rajapinnoilla.

Aino: Mä en oo käynyt ennen, ja odotin kyllä jotain kantaaottavampaa. Olihan periaatteessa löydettävissä jotain kritiikkiä tätä nykyaikaa kohtaan, esim. se yhes siilossa ollut teos, Teija ja Pekka Isorättyän Öljykausi. Sinne astuessa se öljynhaju oli melkeen tukahduttava. Sitte lähti pyörät pyörimään. Öljyteollisuus pyörii, koska me pistetään se pyörimään. Ja seistään vaan vieressä.

Moona: Oon käynyt Mäntän kuvataideviikoilla aika monta vuotta putkeen ja koen että se on kiinnostavimpia nykytaiteen areenoita Suomessa. Viime vuonna oli Kalle Hammin ja Dzamil Kamangerin kuratoima kokonaisuus, joka toimi itselle kyllä tätä vuotta paremmin. Yhdyn Petrin ajatukseen että alakulttuureista, pop-taiteesta ja sarjakuvataiteesta ponnistava taide on eri tavalla poliittista, usein se huokuu väleistä ja raoista. Ehkä taiteen tekeminen on yleensäkin poliittinen teko tällä aikakaudella. Se on jossain mielessä päätös olla kuulumatta yhteiskuntaan sellaisenaan vaan toimia sen rajapinnoilla. Viime vuonna oli enemmän alleviivatun poliittinen ote: pohdintaa rodusta, kielestä, vallasta ja kansallisuuksista, mikä itseäni kiinnostaa tällä hetkellä enemmän taiteen saralla. Viime vuoden kokonaisuus jätti hyvää pöhinää jälkeensä ja haastoi ajattelemaan & pysäytti hetkittäin. Sezgin Boynikin ja Minna Henrikssonin teos Noise after Babel jäi silloin mieleen. Toinen taiteilija viime vuodelta, jota oon innolla seurannut on eestiläisiä homonarratiiveja käsittelevä Jaanus Samma, jonka töitä näin myös Venetsian biennaalissa viime vuonna.

Kaarlo: Mitä mieltä olitte Lucy Liun ”kohutöistä”? Pääosin suomalaisista taiteilijoista koostuvassa joukossa teokset jäivät omasta mielestäni oudoiksi kuriositeeteiksi.

Juho: Pidin töistä, etenkin siitä missä oli punaista. Näyttelyssä Lucy Liu tuntui irralliselta, mutta asemoinnillaan teokset tasapainottivat toisen kokonaisuudesta irtaantunteen taiteilijan, Anna Tuorin, töitä.

Petri: Sydän-Hämeen Lehden mainiossa haastattelussa Kasitonni kertoi saaneensa unessa idean Lucy Liun kutsumiseksi mukaan. Yksi tulkintatapa olisi nyt alkaa pohtia sitä, että saako taideteos positiivista tai negatiivista lisäarvoa siitä että tekijä sattuu olemaan esimerkiksi Hollywood-tähti. Mikäli katsoja ei pysty suhtautumaan Liun taiteeseen sellaisenaan, saattaa hän olla pahalla tavalla asenteidensa rajoittama. Ehkä tällaisten asenteiden näkyväksi tekeminen on arvokasta?

Hollywood-tähdistä on sanottava, että esimerkiksi Sylvester Stallone on maalaustensa perusteella myös kuvataiteellinen lahjakkuus. Liun teoksista en näyttelystä poistuessani muistanut enää oikein mitään, mutta se saattoi johtua taideähkystä tai kusihädästä. En tykkää myöskään Ally McBealista tai Kill Bill -elokuvista. Charlien Enkelit jätti aikanaan jäljen. Muistinvirkistykseksi kaivoin googlesta esillä olleen Liun teoksen Freshly Squeezed II, ja nyt katsottuna se näyttää oikein hyvältä.

Moona: Yritin katsoa teoksia ilman ennakko-oletuksia, mutta jotenkin haiskahti siltä että Lucy Liun tausta oli ainoa syy miksi teokset oli sinne tuotu. Ehkä näyttelyn koko tarkoitus oli pohtia sarjakuvataiteen, populaarin ja alakulttuurin törmäämispintaa nykytaiteen kontekstissa. Jos tarkoitus oli luoda jonkinlainen vuoropuhelu tai kokonaisuus niin mulle ne teokset pomppasi huonolla tavalla esille muusta. En nähnyt mitään jatkumoa enkä myöskään mitään taiteellista itseisarvoa. Liun työt olivat omille silmille lähinnä tylsiä ja harrastelijamaisia grafiikan töitä. Oonko liian ilkeä?

Moona, Juho, Kaarlo, Petri, Aino. Kaarlo Stauffer

Kaarlo Stauffer

Kaarlo: Et et! Pasi ”Sleeping” Myllymäen videot 70–80-luvuilta olivat Moonalle ja Juholle ennestään tuttuja. Missä olittekaan nähneet niitä aikaisemmin ja minkälaisesta tyypistä oikein on kyse?

Juho: Katsoin joskus dvd:llisen Myllymäen videoita. Pasi “Sleeping” Myllymäki eli Slee saattoi olla 1970-luvun tuotteliain pienlehtikirjoittaja, ainakin useimpaan pienlehteen kirjoittamisen tittelin antaisin hänelle. Itse Myllymäki teki Maanalainen-kaitaelokuvalehteä, joka oli graafinen pikkujulkaisu. Elokuvien teon Slee oli aloittanut jo ennen lehden tekoa. Yksi (vai useampia) lehden numeroista julkaistiin Sleeping & The Beds -yhtyeen kasettina. Yhtye oli ns. mies & kitara -bändi, jossa Slee tapaili nuotti kerrallaan kitaran kaulaa. Ensimmäiset kasetit oli käsittääkseni pääosin lainamateriaalista koostuneita, myöhemmin tuli mukaan omat laulut. Sleeping & The Beds teki myös keikkoja: ainakin yhdestä Lepakossa tapahtuneesta esiintymisestä Slee kertoi. Tällä hetkellä Slee tekee uutta elokuvaa 1970-luvun kuvaajansa Risto Laakkosen kanssa. Slee ajaa polkupyörää.

Moona: Näin Myllymäen elokuvia Artovassa Av-arkin 25-vuotisjuhlanäytöksessä pari vuotta sitten, filmiltä. Tiedän myös, että Myllymäki on kuulunut Montaasi-elokuvakerhoon, jonka toiminnassa olen ollut mukana tässä parin vuoden ajan. Myllymäki järjesti Montaasin kanssa edesmenneessä Lepakossa maanalaisia elokuvanäytöksiä.

Rohkeudessaan ja ajatuksen rikkaudessaan Myllymäki muistuttaa minua suuresti Guy Debordin elämäntyöstä, mutta Myllymäen tuotanto on kotoisampaa, metsäisempää, kiehtovalla tavalla sameampaa ja ehkä vähän hauskempaakin kuin Debordin.

Kaarlo: Liittyen edelliseen: Petri, sanoit Myllymäen duunien olevan elokuva/videotaidetta suorastaan parhaimmillaan.

Juho: En ole Petri, mutta Pasi on kokeellinen, oivaltava, visuaalinen, hauska ja ehkä hivenen sanovakin. Videoiden pituus on myös sopiva eli lyhyt.

Petri: Lähdetään liikkeelle siitä, että maailmassa on valtavasti elokuvia, joista jää päällimmäisenä mieleen mielikuvituksettomuus, rahakoneiston armottomuus ja outo halumme kuulla samat tarinat aina vaan uudestaan ja uudestaan, vieläpä kerrottuna ja kuvattuna samaan tuttuakin tutumpaan tyyliin. Myllymäen taide on vapaata tästä kaikesta: se edustaa puhtaampaa kokemusta, mielikuvituksen ja itseilmaisun todellista vapautta. Rajat auki, ymmärrättekö? Mikään yksittäinen idea ei ole liian mitätön toteutettavaksi, päinvastoin: esimerkiksi Horizontal vuodelta 1979 osoittaa, että valo, väri ja ääni ovat itsessään arvokkaita ja ainutlaatuisia, siihen ei tarvita typeriä juonia, ei henkilöhahmoja, ei typeriä opetuksia eikä suuria kertomuksia. Toisaalta, monet Myllymäen teoksista sisälsivät mitä hienointa ajankuvaa ja kykyä nähdä kauneutta oudoissa paikoissa, esimerkiksi Forssa-ilmiö (1982) oli tällainen. Rohkeudessaan ja ajatuksen rikkaudessaan Myllymäki muistuttaa minua suuresti Guy Debordin elämäntyöstä, mutta Myllymäen tuotanto on kotoisampaa, metsäisempää, kiehtovalla tavalla sameampaa ja ehkä vähän hauskempaakin kuin Debordin tuotanto, johon liittyy usein tietty saarnaavuus. Oli miten oli, Myllymäki on ilmiselvästi maamme suurimpia neroja.

Kaarlo: Osio, jossa oli edeltävän sukupolven sarjakuvataiteilijoiden, kuten Petteri Tikkasen ja Ville Pirisen töitä, oli monista aika bore. Miksi? Oliko muutenkin sarjakuvataiteilijoiden osuus näyttelyssä hieman ylikorostunut?

Aino: Mä tykkäsin siitä yhdestä Pirisen työstä, jossa oli lapsen piirrosta ja sit sama niiku aikuisen tekemänä. En sit jaksanut tutkia, että oliko siinä oikeasti Pirisen lapsuuden työ ja sama tuotuna nykyisyyteen. Olen tosi kehno lukemaan mitään selityksiä. Itse en kokenut, että ois mikään sarjakuvataiteen tsunami ollut tuo Mänttä tai että se olisi erityisesti kyllästyttänyt.

Oon pohtinut usein että mitä lisäarvoa teosten tekeminen museoon tuo niille.

Juho: Tästä huoneestahan löytyi Marko Turusen hauskat ADHD-Sheikki-videot, joten tylsäksi en huonetta kutsuisi. Suurena sarjakuvataiteen ystävänä oli annokseni sarjakuvan innoittamaa taidetta silti huoneen kohdalla täysi, käytyäni ensin läpi kerrokset yksi ja kaksi. Edellisestä heräsi ajatus, että näyttelyssä olisi voinut olla enemmän veistoksia ja/tai installaatioita.

Moona: Pidän sarjakuvataiteesta kyllä, mutta oon pohtinut usein että mitä lisäarvoa teosten tekeminen museoon tuo niille. Jotenkin tuntuu että se miten raikkaasti ja kirpeällä otteella nämä alakulttuurin muodot voivat puhutella ja olla vastavoimana muulle niin museot vain banalisoivat ne. Mulle museot monesti latistavat alakulttuurien energiaa ja omaperäisyyttä ottaessaan ne osaksi jotain taiteen kaanonia. Kalevi Helvetin (Pertti Kurikka, toim. huom!) jutut kyllä upposivat, koska niissä ei ole sitä samaa itsetarkoituksellista taide-leimaa.

Petri: En oikein tiedä tuosta sukupolvijutusta, saati sarjakuvataiteen mahdollisesta korostuneisuudesta… Osa niistä teoksista herätti kyllästymistä, johtuen esimerkiksi liiasta tuttuudesta: jotkut rullaa aina vaan sitä samaa kuvastoa, mihin liittyy retro ja kitsch-okkultismi ja Black Sabbath ja ties mikä hevinuoruuden ja kaiken tämmösen uudelleenlavastaminen. Toisaalta, moniahan se puhutteleekin ihan aidosti, joten mikäs siinä.

Kaarlo: Näin maalarina kysyn mieluusti maalauksista. Mitä mieltä olitte tarjonnasta, vai jäikö mitään mieleen? Aino, pilasinko oikeasti kokemuksesi kun möläytin autossa Riikka Hyvösen Roller Derby-maalausten olevan kolmiulotteisia?

Aino: No ei se nyt oikeesti ollut mikään maailmanloppu. Mä vaan tykkään yllättyä. Mun mielestä on hyvä, että jos taide ei yllätä sisällöllään, ni se ainakin yllättäisi tekniikallaan. Ja jos nyt ihan totta puhutaan, ni mä yllätyin eniten sen perusnäyttelyn Akseli Gallen-Kallelan työstä Salasynnyttäjä, koska en tiennyt, että teos Eksynyt on ollut luonnosvaiheessa noin suora kritiikki. Se synnyttäjä kuolleen näköisine kasvoineen. Aikamoinen kannanotto siinä ajassa, jossa se on tehty. Dokumentti vääryydestä. Mut tää tais mennä nyt vähän ohi tosta kysymyksestä?

Juho: Oliko Roller Derby -kuvat maalauksia? Näin ne jonain pistotöinä ennemmin! Kolmiulotteisuus ei tullut uutisena. Nyt kun mainitset ei näyttelystä kieltämättä nouse mieleeni yhtään maalausta lukuunottamatta Konsta Ojalan & Jyrki Nissisen graffitteja ja edellä mainittu Anna Tuori.

Voi olla ettei Lemmyn todellisuudessa avaraa maailmankatsomustakaan haluta hyväksyä.

Kaarlo: Jokaisen on pakko valita suosikkiduuni!! Ja perustelu päälle!

Juho: “OLIKO LEMMY SUVAKKI?”-alaotsikko Jyrki Nissisen Uudet uutiset -lehdessä. Tämä varmaan siksi, kun Kaarlo innostuessaan otsikosta “POLIISI HAKKASI PALEFACEN” hihkaisi sen ääneen ja en saannut tilaisuutta itse löytämiseen. Oma mieli rakentaa paikasta A paikkaan B vievän ajatuksen kulun Lemmyä koskevan ”kohupaljastuksen” taustalla. Lemmyn noustua tietylle miehistä koostuvalle kansanosalle maskuliinisuuden symboliksi ja puoljumalhahmoksi – kansanosalle joka saattaa olla myös maahanmuuttajavastainen – voi olla ettei Lemmyn todellisuudessa avaraa maailmankatsomustakaan haluta hyväksyä.

Petri: Jyrki Nissisen duunit ehdottomasti. Suhteeni hänen taiteeseensa on tosin sellainen, että jokainen yksittäinen teos linkittyy mielessäni niihin kaikkiin muihin teoksiin, siihen koko elämäntyöhön joka on jo nyt valtavan arvokas ja täysin verrattavissa vaikkapa Gösta Sundqvistin tai Aki Kaurismäkeen, ainakin siinä suhteessa miten ne kuvaavat tätä maailmaa, sen rumuutta ja kauneutta. Kun hallitukset huononevat ja maailma pilaantuu ahneuden ja typeryyden tähden, korostuvat Nissisen taiteen lohdulliset elementit. Hänen teoksensa auttavat kestämään kurjuutta ja myös nauramaan sille. Kertojana hän on aina ollut maamme parhaita, ja näkemys tuntuu vuosien myötä kirkastuvan.

Oli rauhoittavaa katsoa, kuinka neste liikkui letkuissa. Kuin hengitys, vaivatonta.

Aino: Mä kyl vähän menisin tuohon veistokselliseen suuntaan. Siinä, missä tosi paljon tosta Mäntän kokonaisuudesta meni vähän sellaseen suorittamiseen, ni noi isommat veistokselliset työt vetos muhun ja sai mut rauhottumaan niiden ääreen. Periaatteessa haluaisin sanoa, että mun suosikki olis se Riku Mustosen ”tonttu” sisältä koettuna, mutta ehkä mä kuitenkin enemmän sain taiteellisesti irti siitä Pekka & Teija Isorättyän Liljameduusayö-veistosinstallaatiosta, joka koostui niistä infuusioletkuista, jotka oli pitäneet Lilja-nimisen tytön hengissä öisin. Usein jotenkin ajatellaan, että vakavasti sairaan lapsen vanhemmat näkee vain sen lapsen sairauden, eikä kykene kurottamaan sieltä sairauden keskeltä muuhun maailmaan. Sitten tuleekin vastaan tuollainen työ, jonka materiaalit on saatu sairauden sivutuotteena, koska lapsen isä on nähnyt niiden potentiaalin. Oli rauhoittavaa katsoa, kuinka neste liikkui letkuissa. Kuin hengitys, vaivatonta.

Moona: Mika Taanilan tai Myllymäen teokset. Myllymäen teoksissa häiritsi sen ison hätäulostie-kyltin loiste, oon ehkä vähän elokuvaolosuhdepuristi. Elokuvantekijöiden suosiminen johtuu varmasti omasta elokuvaopiskelusta ja rakkaudesta lajiin. Taanila myös siksi että se työ oli omassa rauhoittumisnurkassa erillään muista teoksista joten sitä pystyi katsomaan kauemmin ja näkökykyisemmin. Yleisesti filmi-installaatiot kiinnostavat: se materiaalisuuden tunne, ajallisuus – ja projektorin nakutuksessa on jotain meditatiivista. Teoksessa jatkui Taanilan Mannerlaatan lettristinen ote ja Atomin paluun teema. Itselle se myös käsitteli narraation mahdottomuutta koska teksti ei ole luettavissa vaan muodostui eräänlaiseksi kuvavirraksi. Kiehtovaa filmi-installaatiossa on myös teoksen mekaniikan näyttäminen ja käsittely.

Kaarlo: Jokainen, paitsi Petri, taisi löytää Pekilon putiikista jotakin kotiin vietävää? Itse ostin Seksihullujen ja Hopeajärven splitin ku sattu puuttuu.

Moona: Ostin Jyrki Siukosen kirjan Tapaus Avant-Garde. Väärennökset ja Turun skandaali. En ole sitä vielä hirveästi lukenut, mutta en ole katunut ostosta!

Aino: Mä ostin sen Erkki Kureniemen ja Circlen yhteislevyn Rakkaus tulessa. Ostin sen tuliaiseksi, mut tavallaan kans itselleni. Puoliso pitää Circlestä, ja mä oon tykännyt Kurenniemen meiningeistä. Ajattelin, että tässähän on kivasti koko perheelle jotain. Valinta oli oikein oiva.

Juho: Jätin ostamatta ADHD-Sheikki-sarjikset, koska ajattelin mulla ei oo tällä hetkellä niin paljon rahaa ja että ostan ne sitten kahella eurolla parin vuoden päästä jonkun divarin edessä olevasta valkoisesta Orthexin korista.

Petri: En osta mitään.

Kaarlo: Lisää huomioita näyttelystä ja vapaata hengailua!

Moona: Liikaa töitä, mulle tulee aina taideähky ja migreeni kun on esillä noin paljon töitä eri tekijöiltä.

Petri: Isojen gallerioiden ongelma on siinä, että teoksille pystyy harvoin antamaan niiden ansaitsemaa aikaa ja keskittymistä. Kun tila täyttyy ärsykkeistä ja huomiota vaativista esityksistä, voi katsoja joutua kiipeliin ja lukkoon. Silloin on muistettava, että jos yhdenkin teoksen kanssa alkaa resonoimaan kunnolla, on kokemus onnistunut. Mäntässä on paljon kiinnostavaa taidetta, ja sinne meneminen on suositeltavaa. Henkilökunta on ystävällistä ja ruokakin varmasti hyvää. Vinkki: Taidemuseo Göstan takana on mahdollisuus nähdä silkkikanoja! Miten jaloja eläimiä ne ovatkaan!

Kaarlo: Kiitos vastauksista! Vielä on kuukausi aikaa käydä ihmettelemässä Mäntän kuvataideviikkoja, sillä syksy sulkee ovet 31.8.2016.

 

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend