Running – For Us By Us

Kaarlo Stauffer arvioi helsinkiläisen kokeellista elektronista musiikkia soittavan Running-yhtyeen uuden albumin, For Us By Us, joka tasapainoilee humaanin ja digitaalisen raja-alueella.

Kaarlo Stauffer arvioi helsinkiläisen kokeellista elektronista musiikkia soittavan Running-yhtyeen uuden albumin, For Us By Us, joka tasapainoilee humaanin ja digitaalisen raja-alueella.

Mathias Foster runningglow-mathias_foster

Mathias Foster

Kerran Beach-baarin musavisan välitauon aikana, kun taustamusiikkina radiosta kantautui nykyhetken konepohjainen listamusiikki, aloin miettiä elektronisen musiikin ideaalia soihdunkantajana. Pohdintani perustui näkemykseen, jonka mukaan elektroninen musiikki kykenisi ainoana musiikillisena ilmaisumuotona irtautumaan tosimaailman rajoitteista, kun ohjelmoitu synteettinen ääni ei viittaa enää mihinkään luontoperäiseen tai inhimilliseen. Kuulemani listamusiikki tuntui kätkevän viihteellisen kuorensa alle hämmentävän paljon tiedostettuja tai tiedostamattomia kaikuja edellisiltä vuosikymmeniltä. Kaiuista resonoivat asiayhteydet ja tunnelmat ovat omaa päänsisäistä tulkintaani, mutta entä jos jonkun tämänhetkisen ns. älykkään elektronisen artistin tavoitteet olisivatkin juuri posthumanistisesta päinvastaisessa, muistoissa, muistamisessa ja muistuttamisessa?

entä jos jonkun tämänhetkisen ns. älykkään elektronisen artistin tavoitteet olisivatkin juuri posthumanistisesta päinvastaisessa, muistoissa, muistamisessa ja muistuttamisessa?

Helsinkiläisen Runningin uusin albumi, For Us By Us, on musiikiltaan avoin kokonaisuus. Silti sen viittaukset jäävät lipeäviksi otteiksi, kuin ehdotuksiksi jostakin, joka hiipii kollektiivisen ja henkilökohtaisen muistamisen reuna-alueilta. Runningin tulokulmassa on samaa, kuin muutamilla muillakin postmodernin jälkeisillä kokeellisilla elektronisilla muusikoilla, kuten James Ferrarolla, Daniel Lopatinilla tai vaikkapa Hype Williamsilla ja Dean Bluntilla. Mutta siinä missä esimerkiksi James Ferraro vaientaa tunteen kätkemällä subjektinsa käsitteelliseen ilmaisuunsa, tuntuu Running pyrkivän luomaan universaaleja ja emotionaalisia tasoja, joiden vastaanottajan ei tarvitse olla liian tiedostava tai ”vihkiytynyt” ymmärtääkseen yhtyeen musiikkia. Running on siis idealistinen bändi, on ehkä aina ollut, mutta vision kirkastuminen on vaatinut oman musiikillisen polkunsa kuljettavaksi.

Tässä vaiheessa on hyvä tuoda esille, että tunnen Runningin jäsenet varsin hyvin ja olen saanut seurata yhtyeen musiikillista kehitystä läheltä. Suhteemme perustuu ystävyydelle, mutta myös taiteen tekemiselle, jossa toistemme ideat ja identiteetit saattavat nousta pintaan erilaisissa yhteyksissä. Runningin muodostavat helsinkiläiset Teemu Iltola ja Eero Pulkkinen. Iltolan ja Pulkkisen alkuaikojen yhteistyötä määritti äänitaiteellinen lähestymistapa, opiskelivathan molemmat äänisuunnittelua Helsingin Teatterikorkeakoulussa. Tämän kontekstin huomioitavin yhteinen äänitys, Siilo, päätyi syksyllä 2013 lyhennettynä brittiläisen kokeelliseen musiikkiin keskittyvän aikakauslehden Wiren The Wire Tapper 32 -kokoelmalle. Samoihin aikoihin Pulkkisen ja Iltolan tuore Running-projekti alkoi esiintyä livenä, mutta muusikot kätkivät identiteettinsä yleisöltä.

Muusikot kätkivät identiteettinsä yleisöltä

Tuolloin Runningin yhteistyö nigearialaisen afrobeatmuusikon ja runoilijan Tigerin kanssa ankkuroi yhtyeen musiikkia omituiseen ja synkkään näennäisafrikkalaisuuteen (weird africanism?) Performatiivisilla keikoilla yhtyeen huomattavasti nykyistä painostavampi ja meluisampi soundi toimi mattona huomion keskipisteenä olleen afrikkalaisen miehen spoken wordille. Loppuvuodesta 2013 ilmestynyt CD-R Six on jälkikäteen tarkasteltuna eräänlainen Tiger-ajan dokumentti. Se sisältää musiikkia, jonka industriaalinen drone onnistuu luomaan unenomaisia kuvia mustan mantereen ja urbaanin törmäyksestä, mutta jonka muutamat meluisat äänipiikit tuntuvat hieman keskenkasvuisen agressiivisilta.

Teemu Iltola and Eero Pulkkinen Running Logo

Teemu Iltola and Eero Pulkkinen

Höstfest 2014 -festivaaleilla Jyväskylässä Running suri Tigerin kuolemaa. Lavan eteen katetun alttarin päällä nojasi kynttilöiden ympäröimänä kehystetty Tigerin valokuva. Kesken esityksen farkkuliiviin ja mustaan huppariin pukeutunut anonyymi teknopuristi ryntäsi sotkemaan ja kaatamaan alttarin, lopulta kadoten takaisin yleisöön. Tiger oli saatettu ikuisuuteen ja lavalla seisoneet Eero Pulkkinen ja Teemu Iltola soittivat ehkä kovaäänisimmän keikkansa koskaan. Tällaisilla teatraalisen symbolisilla eleillä Running on pyrkinyt rakentamaan omaehtoista narratiiviaan, jossa kokijalle jää aina seuraajan, ei ennustajan, rooli.

Iltolan ja Pulkkisen seuraava äänite, elektronisiin kasettijulkaisuihin keskittyvän Crummy Kidsin kautta 2015 ilmestynyt Safaricom, on musiikillisesti edeltäjäänsä lämpimämpi ja yhtenäisempi teos. Kokonaisuudessa kuuluu vielä Tigerin etäinen läsnäolo, mutta esimerkiksi avauskappale Motoman soi kuin cyberpunk-todellisuuden taustamusiikkina moottoripyöräilijöiden välienselvittelylle. Skewelun bassokuvio on lähes tanssittava ja Forexin melodia kantaa kaikuja t.A.T.u.:n kylmän kiehtovasta soundista. Albumi on varsin pop, puettuna toki kokeellisen elektronisen musiikin vaatteisiin sumean pehmeine lo-fi-soundeineen.

Nykyään ei ole tavatonta, että artisti julkaisee levyn tai mixtapen suoraan netissä, varoituksetta. Olin silti ilahtuneen yllättynyt, kun 19.6 saavuin kotiin, avasin läppärini ja huomasin, että Running oli julkaissut uuden albuminsa, For Us By Usin, YouTubessa. Eivätkä olleet maininneet asiasta mitään! Albumi sisältää kuusi aikaisemmin julkaisematonta kappaletta nimettöminä, sekä aikaisemmin keväällä ilmestyneen singlen, Pandan. Yhtyeen Facebook-sivuilla saatteeksi julkaistussa tekstissä kiitetään lähimmäisiä ja levyn teossa myötävaikuttaneita. Eleessä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta Runningin yhteydessä teko tuntuu suorastaan statementilta: tämä on musiikkia ihmisiltä ihmisille.

Tämä on musiikkia ihmisiltä ihmisille

Suhteessa edeltäjiinsä For Us By Usin soundimaailma tulee konkreettisuudessaan lähemmäs ihoa. Tuntuu kuin mitään ei olisi filtteröity, samplet ja syntetisaattorimelodiat soivat yhtä kirkkaasti, jopa hieman steriilisti, kuin Garagebandin valmiit soitinmallinnukset. Ensimmäinen kappale alkaa rapealla syntetisaattoririffillä, matalampien nuottien rakentaessa perkussiivista taustaa, kääntyen kohta lapsuuden Prisma-tiededokumentteja muistuttavaan suvantoon, antaen lopulta kertosäkeessään lupauksen mahdollisista reiveistä. Juuri kun jalka alkaa polkea tahtia etäisen, mutta raskaan tasabiitin tahdissa, kappale loppuu seinään.

Kappaleen Windows 95 -näytönsäästäjää muistuttava, jopa James Ferraron Far Side Virtualin dystooppista käyttömusiikkia lähentelevä äänimaisema kääntyy seuraavassa kappaleessa kohti tummempaa teknosoundia. Päämelodian purkautuessa kertosäkeen kohtalokkaaseen droneen Running tunkeutuu Prurientin emotionaalisen industrialin alueelle. Artistien suhde on vähän kuin Led Zeppelinin ja Rushin: testosteronisemmasta ilmaisusta inspiroitunut nörttijoukko rakentamassa omaa, ehkä vähemmän vaarallista, mutta analyyttisyydessään kunnianhimoista palettia.

Kolmannen kappaleen erottelevan perkussiivisesta ja kimittävästä sampleviidakosta siirrytään neljännen kappaleen valomerkin jälkeiseen syvään harmauteen. Kappaleen laahaava syntikka-pop kelpaisi mainiosti soundeiltaan ja melodialtaan tanskalaiselle Lust for Youthille, mutta Lust For Youthin musiikin hengittäessä klubi-ilmaa, Running tarjoaa pelkän kangastuksen.

Ja sitten kuin varkain, viidentenä biisinä lähtee soimaan totaalinen ja tonaalinen MDMA-pommi, Panda. Euforisen maalailevaa Pandaa voisi pitää kappaleena, jonka toteutumista kohti Runningin musiikillinen taival on määrätietoisesti kulkeutunut. Soittaessani kappaletta isälleni, hän totesi Pandan olevan selvää jatkumoa Klaus Schulzen kaltaisille 70-lukulaisille syntetisaattorimaalailijoille. Miksikäs ei! Kappale on kuin Brian Enon kuulas Big Ship (1975) päivitettynä sille sukupolvelle, joka saa elähdyttävimmät musiikilliset kokemuksensa Rihannan kaltaisesta tiivistetystä tunteesta.

Pandan kauneus ja toiveikkuus nivoutuu harkittuun imelyyteen. Se ei jätä epäselväksi tarkoitusperäänsä koskettaa, mutta tyrkyttämisen sijaan se ympäröi, suorastaan valaisee hauraalla aamuyön kajastuksellaan. Äänimaton päälle ilmestyvä polyfoninen ja bendaava syntetisaattorimelodia muistuttaa Samuli Edelmannin ja Sanin muinaista hittiä Tuhat yötä, mutta tämä mielleyhtymä ei haittaa minua tippaakaan. Kuten parhaimmat power pop-kappaleet, Panda oikein kerjää pääsyä soimaan suuriin hetkiin ja suuriin tiloihin, mutta on tuomittu jäämään marginaaliin.

Äänimaton päälle ilmestyvä polyfoninen ja bendaava syntetisaattorimelodia muistuttaa Samuli Edelmannin ja Sanin muinaista hittiä Tuhat yötä, mutta tämä mielleyhtymä ei haittaa minua tippaakaan.

”Mutta ei makeaa mahan täydeltä”, totesi Donald Fagen Aja-kappaleen täyteläisyyden päälle eräässä Steely Dan -dokumentissa. Levyn kuudes kappale alkaa kuin Akiran traileri, ollaan ilmeisesti lähitulevaisuuden Neo-Tokiossa. Tummemmat soinnut tuovat pilviä etäännytetyn gamelan-imitaation päälle ja tuskaiselta kuulostava afrikkalainen mies alkaa parkua kuin tyhjästä – manipuloitu puhesample karmii selkäpiitä. Hetki tunnelman tasaantumisen jälkeen kuulostaa siltä kuin joku potkaisisi delay-pedaalin tiiviille ja loputtomalle toistolle. Taustalla hymistään mystistä Skelewu-sanaa. Running palaa taas pimeään Afrikkaan, kasvomaalien ja malariasääskien ja hökkelikylien fantasiamaailmaan.

Levyn päättävä seitsemäs kappale rauhoittaa tilanteen. Syntetisaattorikuviota, joka Andy Stottin käsissä venyisi huomattavasti kosiskelevampiin mittoihin, varioidaan ja rakennellaan lähes kuusi minuuttia. Lopulta musiikin haihtuessa digitaalinen valtameri huuhtoo mustia kivisiä rantoja. Levy on ohi.

Kaarlo Stauffer quart-running

Kaarlo Stauffer

Jos For Us By Us on kuin kangastus, onko se kangastus mistä? Lopultahan Runningin musiikki näyttäytyy varsin eksklusiivisena, tietyn viiteryhmän tuottamana taiteena tietylle viiteryhmälle. Vai onko sittenkään näin? Brian Enon ja David Byrnen 1981 ilmestynyt yhteistyöäänitys My Life in the Bush of Ghosts saattaa nopeasti tarkasteltuna vaikuttaa kahden kekseliään, mutta läpeensä etuoikeutetun muusikon yritykseltä irrottaa parhaita paloja niin kutsutusta maailmanmusiikista ja sitoa ne omiin ulkokohtaisiin tarpeisiinsa. Mutta eikö levyn rytmissä olekin jotain salaperäisen mukaansatempaavaa? Eivätkö jotkut soundit tunnukin kiehtovan kaukaisilta, kuin tuntemattomat kulttuurit, toisten taas valloittaessa kuulijansa tuttuudellaan.

For Us By Usin musiikissa on samaa ambivalenssia kuin Enon ja Byrnen äänikokeiluissa. Nimensä mukaisesti levy on tehty ikään kuin ”meiltä meille”, omanlaisilleni kolmeakymmentä ikävuotta lähenteleville yksilöille, jotka ironian jälkeisessä aallossa pyrkivät vilpittömyyteen kielellä, joka vanhemmille sukupolville saattaa olla vieras. Meille, jotka viihtyvät klubeilla, mutta joille kangastus klubista on ehkä kirkkaampi kuin todellisuus.

Mutta kuten modernismin pyrkimyksessä universaaliin, kulttuurista riippumattomaan muotokieleen, on Runninginkin musiikissa lopulta mainitsemaani idealismia ja vastaanottavuutta, joka kyllä syleilee, jos sille herkistyy.

RUNNING LIVE
14.8. Flow Festival, Helsinki
27.8. Modern Sky Festival, Helsinki

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend