Lil Yachty – Minnesota (Remix)

Petri Poutiainen kirjoittaa Lil Yachtin kappaleesta Minnesota. Se edustaa tuoretta näkemystä siitä, miltä musiikki voi kuulostaa. Kappaleena se ei ole uusi Stairway to Heaven, eikä sen tarvitsekaan olla.

Petri Poutiainen kirjoittaa Lil Yachtin kappaleesta Minnesota. Se edustaa tuoretta näkemystä siitä, miltä musiikki voi kuulostaa. Kappaleena se ei ole uusi Stairway to Heaven, eikä sen tarvitsekaan olla.

Kaarlo Stauffer, Lil Yachty

Kaarlo Stauffer

Cause it get cold like Minnesota, cold like Minnesota
Cold like Minnesota, cold like Minnesota
Need to stay up out them streets if you can’t take the heat
You need to stay up out them streets if you can’t take the heat

Lil Yachtyn Minnesota kuulostaa varmasti monen mielestä huonolta musiikilta: ärsyttävältä, typerältä, paskalta. Kappaletta kuljettava pianomelodia ja sitä mukaileva laulukoukku edustavat juuri sellaista yksinkertaisuutta, jollaista kohdatessa on helppoa ajatella miten lapsikin pystyisi samaan. Jos hip hop -kulttuuria täysin tai melkein tuntematon ihminen kuulisi tämän teoksen (tällaista tilannetta on jostain syystä hankalaa kuvitella), saattaisi se kuulostaa vieraalta, vaikeasti samaistuttavalta.

Toisaalta, tismalleen sama reaktio on helppo kuvitella myös niille, jotka toivovat räppinsä gangstana, old schoolina tai 90-lukulaisena. Tällaisten reaktioiden takana on kaipuu selkeyttä sekä tuttuja ja tuttuutensa tähden puhtaita muotoja kohtaan. Nostalgia on tunteista inhimillisimpiä, mutta Minnesota ei kuulosta nostalgialta eikä välttämättä pyri vastaamaan tarpeisiin, joita kaikenlaiset retro-ilmiöt pyrkivät tyydyttämään.

Minnesota toteuttaa pohjimmiltaan samaa missiota kuin vaikkapa 1900-luvun alun futuristit, Genesis P-Orridge, Sleepy Sleepers tai John Cage.

Sen sijaan Minnesota puhuttelee tarvettamme kuulla ja kokea jotain uutta, tarvettamme päästä pois tuttuuden kaanoneista. Minnesota toteuttaa pohjimmiltaan samaa missiota kuin vaikkapa 1900-luvun alun futuristit, Genesis P-Orridge, Sleepy Sleepers tai John Cage: kun vanhat muodot alkavat kyllästyttää, on jonkun kyettävä aina näkemään toisin. Joskus tämä tehdään rienaamalla tai raivoamalla, mutta Lil Yachtyn ja Minnesotan olemus ei ole tiivistettävissä mihinkään selkeästi määriteltävään tunnetilaan: siinä on jotain hyvin leikkisää ja absurdia, mutta sen hauskuus ei kuulosta varsinaisesti huumorimusiikilta, eikä sen absurdiudella ole erityistä tekemistä ns. klassisen ”taideräpin” (Cannibal Ox, Dälek) kanssa.

Se ei kuulosta musiikilta, jolla olisi tarvetta alleviivata tekijänsä suhdetta ironiaan tai aina yhtä hankalasti määriteltävään aitouteenkaan. Se ei kuulosta hankalalta tai saarnaavalta: tekstissä kyllä käydään läpi tunnettuja hip hop -trooppeja diilaamisesta panemiseen, mutta erityisten opinkappaleiden sijaan Lil Yachtyn ja mukana vierailevien Quavon, Skippa Da Flippan ja huomiota herättävän suvereenin Young Thugin ilmaisu tuntuu viittaavan lähinnä hyvään meininkiin: he kuulostavat räpätessään siltä, että heillä on hauskaa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö kappaleen lyriikoista voisi myös oppia jotain. Esimerkiksi I was eatin’ pork and rinds with a bitch from New York Times / I don’t eat no pork and rinds but that bitch was mighty fine -säehän heijastelee pohjimmiltaan sitä samaa moraalisten ja eettisten arvovalintojen suota, jossa me kaikki rämmimme tavalla tai toisella – tällaista ihminen miettii, tällaista ihminen tekee.

Pop-kulttuuri alkaa hiljalleen näyttämään ja kuulostamaan siltä, että 1900-luku on ohi. Prince, Bowie ja Lemmy ovat kuolleet, he eivät enää vie musiikkia kohti uusia suuntia. Vielä hetken elävien puolella Axl Rose tulkitsee istualtaan AC/DC:tä niille, joilla on vielä varaa ostaa kalliita lippuja kalliiden areenoiden nostalgiaspektaakkeleihin.

Yksittäisenä nykymaailman palasena Minnesota on jo sellaisenaan valtavan kaunis, tärkeä itsessään ja itsensä vuoksi.

Yhtenäiskulttuuri pirstaloitui miljardeiksi Youtube-linkeiksi ja mikrogenreiksi. Tätä vasten Lil Yachtyn Minnesota on kuin avoin ikkuna: se on yksi näkökulma siihen, miltä musiikki voi kuulostaa. Kappaleena se ei ole uusi Stairway to Heaven, eikä sen tarvitsekaan olla. Se on lapsellisen kuuloista rallattelua aikakaudella, jolloin internetistä voidaan kaiken olemassa olevan tiedon ja taiteen lisäksi löytää pornoa, huumeita ja aseita.

On mahdotonta sanoa, muistaako kukaan vuoden tai viikon päästä kappaletta tai sen esittäjää, 18-vuotiasta Yeezy Season 3 -mallia. Tälläkään ei oikeastaan ole väliä, sillä yksittäisenä nykymaailman palasena Minnesota on jo sellaisenaan valtavan kaunis, tärkeä itsessään ja itsensä vuoksi. Se muistuttaa meitä siitä, että jotain uutta on aina tulossa.

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend