H2Ö 2016

Aki Pohjankyrö vieraili viimeisillä H2Ö-festivaaleilla.

Aki Pohjankyrö vieraili viimeisillä H2Ö-festivaaleilla.

H2Ö, Heta Saukkonen

Heta Saukkonen

H2Ö tiedotti festivaaliviikonlopun kynnyksellä tämän vuoden jäävän nykymuotoisen festivaalin viimeiseksi. Syyksi tarjottiin Ruissalon vanhan telakka-alueen epävarmaa tulevaisuutta. Festivaalin tunnelma liittyy vahvasti tähän teollisuusympäristöön eikä H2Ö-nimellä jatkaminen ole järjestäjien mukaan mielekästä muualla. H2Ö syntyi, kun sitä edeltänyt Ilmiö-festivaali kuopattiin, joten kenties näistäkin tuhkista nousee jotakin uutta ja kiinnostavaa. Millainen festivaalin hautajaisviikonlopusta muodostui?

Perjantai käynnistyi rauhallisesti, ja Kiki Paun aloitellessa keikkaansa festivaalialue tuntui vielä väljältä. Yhtyeen ilmaisu on vaihtunut parhaimmillaan The Modern Loversin ja Pavementin sävyjä kaiunneesta indierockista progressiiviseen ja vaivattomaan psykedeliaan. Uudet kappaleet toivat mieleen, edelleenkin, myös Steely Danin hienostuneen ja virheettömän aikuisrockin kitarastemmoineen. Ja tämä on vain vilpitön kehu! Esiintymispaikkana Veistämö oli tänäkin vuonna upea. Tilan hiljalleen täyttänyt yleisö istui korkean puurakennuksen kattoon ripustetuissa keinuissa ja lautalattioilla.

Ohjelmisto on tyypillisesti ollut täynnä paatuneellekin musiikkinörtille tuntemattomia nimiä.

Kesanto-lavalla esiintynyt Hulda Huima yhtyeineen on aikaisemmin tullut vastaan lähinnä gallerioissa ja muissa pienemmissäkeikkapaikoissa. Nyt isommalla ulkoilmalavalla yhtyeen sointi ja hienot kappaleet kärsivät samaan aikaan lähistöllä soittaneen Trio Tetriksen kovasta äänenpaineesta. Häiriö oli kuitenkin pieni ja soolokitaristi Juuso Paason irtiotot kulkivat hymyilyttävissä sfääreissä.

Festivaalin vahvuus on aina ollut rohkea esiintyjälinja. Ohjelmisto on tyypillisesti ollut täynnä paatuneellekin musiikkinörtille tuntemattomia nimiä. Parhaimmillaan tämä johtaa sattumanvaraiseen löytämiseen ja ihmettelyyn. Voi ajatella, että lähellä toisiaan olevat lavat ja äänien kevyt vuotaminen lavojen ulkopuolelle myös tukevat tätä näkökulmaa.

Ostos. Heta Saukkonen.

Ostos-yhtye Laiturilla. Heta Saukkonen

Ajauduin ystävieni suosituksesta kuuntelemaan Ostos-yhtyettä, joka paljastui Jukka Hervan (mm. Barry Andrewsin Disko, Pöllöt) ja Olli Aarnin duoksi. Matkalla meren päälle ulottuvalle Laituri-lavalle vastaani käveli pariskunta, jonka toinen osapuoli totesi tiukkaan sävyyn: “En tajuu miks pitää niinku tahallaan soittaa huonosti.” Tämä ennusmerkki lupaili jo hyvää. Ja sitähän se oli, suvereenia lo-fi-estetiikkaa: linjaan soitettuja kitaroita, karkaavia rumpulooppeja ja epämääräisiä lauluesityksiä.

Laituri-lavan toinen suosikkini oli konkari-improilijoiden duo ES & Antti Tolvi. He itse kuvailivat esitystä “puolen tunnin drone-uneksi”. Pimenevässä illassa tämä mm. analogisynteesiin ja sampleihin perustuva musiikki istui hienosti paikkaan ja tilanteeseen. Harvalla festivaalilla voi makoilla meren yllä tällaisen äänitaiteen äärellä.

Harvoin voi myöskään todistaa Cuntry Helenasin kaltaisen ryhmän performanssia festivaalin päälavalla. Vaikka yhtye avasi lauantain kello 14 ja alue oli vielä lähes tyhjä, oli tämäkin esiintyjä ja esityspaikka -yhdistelmä oikeastaan täydellinen.

Festivaali oli muutenkin pienieleisten esiintyjien juhlaa.

Helsingin Merihaassa sijainneesta kommuuniasunnosta nimensä saanut Merries on vuosien varrella julkaissut sarjan äänitteitä hieman kuin varkain. Lauantain alkuiltapäivän keikka keskittyi tuoreimman, bändin nimeä kantavan vinyylilevyn kappaleisiin. Yhtye osoitti monipuolisuutensa soittamalla vaivattomasti ja kauniisti niin kakofonisuudessaan hämmentävän I’m Sorry Acen kuin pop-helmi Travel to the Sunin. Lainakappaleena kuultu Hüsker Dün Green Eyes istui mukaan luontevasti. Myös yleisöä alkoi tässä vaiheessa kertyä paikalle perjantaita ripeämpään tahtiin.

Rollstons edustaa nyt jopa miellyttävän epätrendikästä kitaramusiikkia. Kun turha markkinahype riisutaan ympäriltä, jää musiikille enemmän tilaa ja rasittavat urpot poistuvat bileistä. Viimeaikaisten keikkojen kohokohta, Paul Simonin Graceland-levyn mieleen tuova The Art Of Squandering Time (Gauguin’s Trunk, 2009) kuulostaa jostain syystä tuoreemmalta nyt kuin julkaisuvuonnaan. Yhtye vaikuttaa tyytyväiseltä soittaessaan ja tehdessään musiikkia. Tämä välittyi myös Veistämön lavalta yleisöön. Ihana bändi!

Loistava oli myös Ninni Forever Band. Kuvataiteilija ja muusikko Ninni Luhtasaaren (mm. Pintandwefall, Itsensägooglettajat) sooloprojekti täytti helposti Grilli-lavan kappaleillaan ja varmalla lavaesiintymisellään. Ehkä festivaali oli muutenkin pienieleisten esiintyjien juhlaa. Olin edellisenä päivänä paljon vaikuttuneempi Jukka Nousiaisen nyansseja täynnä olevasta soolokeikasta kuin saman päälavan myöhemmin täyttäneestä, pääesiintyjä Mercury Rev:sta. Yhtyeen laajakangas-indierock oli rikkaasti sovitettua, mutta jäi vaikeasti tavoitettavaksi.

Sirja Moberg, Määrittelemätön läsnäolo. Heta Saukkonen.

Sirja Mobergin teos Määrittämätön läsnäolo. Heta Saukkonen

Suomenkielisen punkrockin kiinnostavin uusi viritys Itä-Hollola Installaatio esiintyi pienellä Autotalli-lavalla, joka vaati yleisöltä ponnisteluja sekä näkö- että kuulohavaintojen vastaanottamiseksi. Autotallikeikka-simulaattori, siis. Yhtye tuntuu ammentavan samantapaisesta havaintojen metafysiikasta kuin seuraavana täydelle Veistämölle esiintynyt, suomenkielisen punkrockin klassikkoasemaan vähitellen nouseva Sur-rur. Likoamaan jäi jälleen kuulematta, mutta edellisen levyn kohokohta Aurinko ei mahdu kuultiin jo alkupuoliskolla, ja viimeistään Salamarunkkarin tahdissa vellova eturivi oli sopivan absurdi näky.

Esiintyjät kertoivat, että edellisten vuosien “Suomen paras backstage” oli tänäkin vuonna tallella.

Järjestelyiltään festivaali toimi edellistä vuotta sujuvammin. Jonoja ei ollut suurempienkaan yleisömassojen aikana ja tunnelma oli kauttaaltaan hyvä. Suomalainen alkoholibyrokratia ja anniskelualuerajat vaivasivat tätäkin festivaalia, mutta vain vähän. Esiintyjät kertoivat, että edellisten vuosien “Suomen paras backstage” oli tänäkin vuonna tallella.

Telakka-alue oli täytetty erilaisilla taideteoksilla ja -performansseilla, joista mainittakoon Sirja Mobergin Määrittämätön läsnäolo -teos Laiturilla ja Lilli Haapalan Bioyhteys-ääniteos, joka muuttaa kasvin ja ihmiskehon sähkönjohtavuuden ääniksi.

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend