Kanye West – Life Of Pablo

The Life of Pablo kyseenalaistaa eheän albumikokonaisuuden ja hyvän maun ideaalit.

The Life of Pablo kyseenalaistaa eheän albumikokonaisuuden ja hyvän maun ideaalit.

Kanye West kissing

Kaarlo Stauffer

Kanye West – Life Of Pablo

Kanye Westin tuotanto voidaan jakaa karkeasti kahteen ajanjaksoon: 2000-luvulla ilmestyneeseen trilogiaan (The College Dropout, Late Registration ja Graduation) ja sen jälkeiseen, kokeellisempaan materiaaliin.

Ensimmäiset kolme albumia sisälsivät soul-sampleja ja niiden päälle kerrottuja tarinoita menestyksekkäästä ja vauraasta räppielämästä. Paketti kosketti viime vuosikymmenen ilmapiirissä niin Pori Jazz -festivaalien VIP-tiloissa viihtyviä yrittäjiä kuin urbaania elämäntapaa opettelevia teinejä. Graduation-albumilla vieraili esimerkiksi Chris Martin ja Reutersin vuonna 2007 julkaisemassa haastattelussa West nimeää vielä lempibändeikseen Coldplayn ja The Killersin. Ajat ovat sittemmin muuttuneet.

Vuonna 2008 julkaistu 808s & Heartbreak –albumi olikin yllättäen surumielinen, vahvasti Auto-Tunetettu ja omaan viitekehykseensä nähden yllättävän minimalistinen. Westin uralla albumi oli vedenjakaja: hyvän mielen musiikista oli tullut pahan mielen musiikkia.

Seuraavat julkaisut My Beautiful Dark Twisted Fantasy ja Yeezus olivat lyyriseltä sisällöltään katkeria ja provosoivia. Niiden musiikki oli voimakkaampaa ja vihaisempaa. Supertähti alkoi tehdä taidetta omasta megalomaanisuudestaan, narsismistaan ja turhautumisestaan.

Yeezusin jälkeiset singlet jättivät kuitenkin epävarman vaikutelman. Erityisesti Paul McCartneyn kanssa levytetty Only One herätti pelonsekaisia odotuksia siitä, että Westin seuraava levy tulisi olemaan seestyneen, perheellistyneen ja keski-ikäistyvän miehen pohdiskelevaa tunnelmointia. Tässä vaiheessa kaikille Westin taiteesta kiinnostuneille on jo selvää, että näin ei ole käynyt. Sen sijaan kuluvan vuoden helmikuussa yleisön ihmeteltäväksi saapui The Life of Pablo.

Paul McCartneyn kanssa levytetty Only One herätti pelonsekaisia odotuksia

Kanye Westin seitsemäs albumi on keskeneräisyyden, muodonmuutoksen ja ristiriitojen mosaiikki. Sen kansitaidetta, kappalejärjestystä ja jopa kappaleiden sisältöä on muutettu julkistamisen ja vielä ilmestymisenkin jälkeen: Spotifyyn ilmestynyt versio on erilainen kuin alunperin Tidal-palvelusta yksinoikeudella löytynyt versio. Artistin itsensä mukaan muutoksia on odotettavissa lisää.

Tällainen promootio herättää kysymyksiä albumiformaatin venyvyydestä ja haastaa ajatuksen valmiista teoksesta. Mikä versioista on ”se oikea”? Onko sillä merkitystä?

Viimeistelemättömyys voi olla myös esteettinen valinta. Viime vuoden puhuttelevimmat hip-hop-julkaisut, kuten Draken If You’re Reading This It’s Too Late ja lukuisat Futuren ja Young Thugin teokset olivat hajanaisuudessaan lähempänä kiehtovia mixtapeja kuin alusta loppuun suunniteltuja temaattisia kokonaisuuksia. Kenties West on pyrkinyt samaan vaikutelmaan?

Tai ehkä hän on vain ollut epävarma albuminsa muodon suhteen. Tekijän motiiveja voisi spekuloida enemmänkin, mutta ne eivät riitä avaamaan The Life of Pablon olemusta.

Sisäisen rikkonaisuuden ei tarvitse olla negatiivinen piirre. Kun taiteelta vaaditaan eheitä kokonaisuuksia, rajoitetaan ilmaisun vapautta. Samoin myös täydellisten albumikokonaisuuksien asettaminen jonkinlaiseksi kaikkia levyttäviä artisteja koskevaksi yhteiseksi ideaaliksi on outoa aikana, jolloin valtaosa ihmisistä kuuntelee vain yksittäisiä kappaleita internetistä. Fragmentaarisuus ja keskeneräisyys ovat tuttuja postmodernin kuvataiteen ja kirjallisuuden ystäville, mutta valtavirtamusiikissa ne saattavat herättää hämmennystä.

Pirstalemaisuus ja keskeneräisyys heijastuvat muodon lisäksi myös sisältöön. Otetaan esimerkiksi levyn loppupuolelta löytyvä 30 Hours. Arthur Russellia samplaavan kappaleen kolmannessa säkeistössä Westin ajatus tuntuu katkeavan ja ääni särkyvän. Biitti jatkuu, tyhjäkäynnillä oleva West toistelee irrallisia lauseenpätkiä ja raidan lopuksi hänen Iphonensa alkaa soimaan. Kyse voi olla suunnitelmallisesta lavastuksesta – tai sitten oton on yksinkertaisesti ajateltu olevan riittävän hyvä sellaisenaan.

West toistelee irrallisia lauseenpätkiä ja raidan lopuksi hänen Iphonensa alkaa soimaan

Yksityiskohtana hetki on silti mahtava. Tämä ei ole teknisesti taitavinta räppiä, mutta juuri siksi kappaleessa on jotain koskettavaa.

Lisäksi tuntuu hyvältä, että biitti junnaa kappaleen ajan paikallaan: se on hyvä vastaveto alkupuolen kappaleille, jotka ovat rakenteellisesti monimutkaisinta Westiä.

Father Stretch My Hands on jaettu kahdelle raidalle. Reilun neliminuuttisen aikana kuulijaa revitään jatkuvasti eri suuntiin kappaleen saadessa uusia muotoja: on gospelia, soulia, samplet niin Futurelta kuin tämän tyyliä jäljittelevältä Desiignerilta, on Laurie Andersonia muistuttava puhesyntetisaattori ja teksti, joka liikkuu peräaukon valkaisuun liittyvistä käytännön ongelmista perhetragedioihin. Samaa maksimaalisuutta on myös seuraavassa kappaleessa Famous, joka linkittää toisiinsa Rihannan, Nina Simonen ja Sister Nancyn reggaeklassikko Bam Bamin. Kappaleen alussa West nostaa erään julkisen historiansa kyseenalaisimmista episodeista esiin ja viittaa Taylor Swiftiin:

I feel like me and Taylor might still have sex Why? I made that bitch famous

Tämä on loukkaavaa, ilkeää ja väärin. Se on pahasti ja mauttomasti sanottu.

Westin taiteessa ääliömäisyydellä ja loukkauksilla on kuitenkin paikkansa. Hyvänä tyyppinä hänen hahmonsa ei olisi sama.

Hänen taiteellinen edeltäjänsä, äskettäin edesmennyt Prince harrasti sukupuolella ja seksuaalisuudella provosointia, mutta siinä missä Princen seksuaalisuus oli monipuolista, avaraa ja mystistä, on Westin aggressiivinen umpiheterous tylsää ja moneen kertaan nähtyä. West ei välttämättä kykene tai pyri välittämään taiteellaan viestiä tasa-arvoisemman ja paremman maailman puolesta, mutta eettisten kysymysten äärelle se voi johtaa. Samoin kuin vaikkapa Cormac McCarthyn romaanien tai Harmony Korinen elokuvien armottomissa ja perversseissä maailmoissa, ei Westin musiikissa jaeta tuomioita tai moraalisia ohjeita: sen sijaan se asettaa näytille asioita ja ilmiöitä, jotka kytkeytyvät inhimillisen kokemuksen alhaisimpiin tuntoihin.

The Life of Pablo sisältää myös kauneutta. Albumin puolenvälin tienoilta löytyvä surumielinen kolmikko FML (Fuck My Life), Real Friends ja Wolves ovat Kanye Westiä liikuttavimmillaan ja samalla myös levyn hienointa materiaalia niin sävellyksellisesti kuin sanoituksellisestikin. FML kuvaa emotionaalista krapulaa kaiken nautinnon keskellä, Real Friends puolestaan esittää rahan ja maineen voimana joka tuhoaa ystävyys- ja sukulaissuhteet. Tässä suhteessa West on nimenomaan myöhäiskapitalistisen ajan taiteilija. Bruce Springsteen viestitti 70- ja 80-luvuilla, että ankarassa maailmassa voi selviytyä hyvällä tuurilla ja kovalla työllä, mutta Westin tuotannon lävistävä teema on, että vaurastuneena ja tunnettunakin olet edelleen kusessa. Kenties ainoa pakopaikka ja pelastus on toisessa ihmisessä, joka Westin kohdalla on Kim Kardashian. Häntä verrataan Wolvesin tekstissä Neitsyt Mariaan, mikä on tässä kontekstissa täysin ymmärrettävää. Samassa kappaleessa Auto-Tunea on käytetty niin, että Westin lauluäänen epäpuhtauksia ja heikkouksia korostetaan sen sijaan, että niitä pyrittäisiin peittelemään tai korjaamaan. Toisin sanoen, inhimillinen tuodaan esiin epäinhimillisin keinoin. Sama ajatus ilmenee eri tavoin pitkin The Life of Pabloa ja esittäjänsä muutakin tuotantoa.

vaurastuneena ja tunnettunakin olet edelleen kusessa

Mikäli pitää albumikokonaisuuden ideaa relevanttina, ei The Life of Pablo ole missään nimessä täydellinen levy. Väleihin pudotellut skit-raidat eivät oikein kestä kuuntelua, ”and I love you like Kanye loves Kanye” huvittaa hymähdyksen verran, Waves ja Facts tuntuvat teennäisiltä.

Ei liene yllättävää, mikäli Westin suosio alkaa hiipua yleisön kyllästyessä egoismiin ja narsismiin, joita hän taiteellisena polttoaineenaan käyttää.

Kaikki tämä on lopulta toissijaista. Vaikka Kanye West ei julkaisisi enää ainuttakaan hyvää tai huonoa kappaletta, olisi hänen taiteellinen uransa jo nyt täydellinen. Kyse ei ole laadullisesta paremmuudesta vaan siitä, että Kanye Westin taiteeseen ja sen keskellä olevaan hahmoon tiivistyy niin paljon siitä, mikä on 2010-luvussa kauheaa ja kaunista.

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend