I Love Dick

Vuonna 1997 ilmestynyt I Love Dick on romaani parisuhteesta, hyväksymisen kaipuusta ja rakkaudesta, mutta kirjailija Chris Kraus niin kulttuurihistoriallisesti kuin käsitteellisestikin pilkkoo perinteisen psykodraaman ainekset hakkelukseksi.

Vuonna 1997 ilmestynyt I Love Dick on romaani parisuhteesta, hyväksymisen kaipuusta ja rakkaudesta, mutta kirjailija Chris Kraus niin kulttuurihistoriallisesti kuin käsitteellisestikin pilkkoo perinteisen psykodraaman ainekset hakkelukseksi.

I Love Dick by Kaarlo Stauffer

Kaarlo Stauffer

Woody Allenin tunnustuksellisuudella puettu elokuva Deconstructing Harry (1997) alkaa kohtauksella, jossa Allenin itsensä esittämä kirjailija Harry saa yllättäen vieraaksensa suunniltaan olevan ex-vaimonsa siskon, entisen rakastajattarensa Lucyn. Judy Davisin esittämä hysteerinen Lucy kertoo sisarusten välien olevan pilalla ja syyn olevan Harryn uutuusromaanissa, joka ”paljastaa kaiken” avioliiton ulkopuolisesta romanssista. Harry yrittää selittää uuden romaaninsa olevan täyttä fiktiota, jolla toki on linkkinsä kirjailijan omiin kokemuksiin ja elämään. Kaikki hahmot ja paikat on kuitenkin naamioitu jälkien kylmettämiseksi. Lucya eivät selitykset hiustenvärien, nimien, ruumiinrakenteiden ja eräänkin luvattoman aktin tapahtumayhteyden naamioimisesta vakuuta ja hän päättää ratkaista kokemansa häväistyksen nappaamalla aseen käsilaukustaan. Harry joutuu oman proosansa uhriksi kohdatessaan elokuvan kuluessa kaikki ne lähipiirin ihmiset, jotka tavalla tai toisella ovat kokeneet päätyneensä hänen romaaniensa lauseisiin.

Kulttikirjalle ominaisesti I Love Dick sivuutettiin julkaisuaikanaan täysin.

Kysymykset fiktion ja omaelämäkerrallisuuden yhdistämisestä taiteessa metodina ja pohdinnat tunnustuksellisuuden luonteesta nousevat keskeiseksi teemaksi ”taidemaailman suosikkikaunokirjailijaksi” luonnehditun Chris Krausin 1997 julkaistussa esikoisromaanissa I Love Dick. I Love Dick on auraattinen kulttikirja, jonka lopulta hankin luettuani useita kiinnostavia nettiartikkeleita ja kuultuani tarpeeksi monta Dick-droppausta (esimerkiksi kaksi vuotta sitten päädyin odottamattoman vappubrunssin yhteydessä istumaan samaan pöytään seuralaiseni tuttavan Johannes Ekholmin kanssa, joka tanssiin liittyvän keskustelun yhteydessä mainitsi ‘Dickin’ kirjana olevan verrannollinen omaehtoiseen tanssiliikkeeseen, johon ympärillä bailaavat muut tanssijat eivät liity mukaan, vaan jatkavat samaa, useimmiten geneeristä ja varovaista liikehdintäänsä). Kulttikirjalle ominaisesti I Love Dick sivuutettiin julkaisuaikanaan täysin. Viileä vastaanotto liittyi romaaniin päätyneisiin tosielämän identiteetteihin ja biografiseen lukutapaan, joiden valossa teos tulkittiin huomionhakuiseksi paljastuskirjaksi.

Miehet käyvät läpi viimeisimpiä trendejä postmodernissa kriittisessä teoriassa ja Chris, joka ei kertojan mukaan ole intellektuelli, huomaa Dickin jatkuvasti etsivän katsekontaktia hänen kanssaan.

Romaanin ensimmäisen puolikas, kolmannessa persoonassa kirjoitettu Scenes from a marriage, esittelee keskeisimmät henkilöhahmot ja tarinan alkuasetelman: Chris Kraus, 39-vuotias kokeellinen elokuvaohjaaja ja hänen miehensä Sylvère Lotringer, newyorkilainen professori, nauttivat lounasta sushibaarissa Sylvèren tuttavan, englantilaisen kulttuurikriitikon, cowboymaisen Dickin (sukunimi jätetään arvoitukseksi), seurassa. Miehet käyvät läpi viimeisimpiä trendejä postmodernissa kriittisessä teoriassa ja Chris, joka ei kertojan mukaan ole intellektuelli, huomaa Dickin jatkuvasti etsivän katsekontaktia hänen kanssaan. Chris ja Sylvère, jotka viettävät vapaata San Bernardinon vuorilla, kuulevat radiosta lumisadevaroituksen, jolloin Dick kutsuu heidät yövieraiksi kotiinsa. Dickin luona älyllisyyteen verhoiltu flirttailu jatkuu ja Chris kokee tämän todisteeksi essentiaalisesta yksinäisyydestä, jonka vain he kaksi voivat yhdessä jakaa. Koko yön Chris haaveilee Dickistä, mutta aamulla häntä ei näy missään.

Koska pitkään parisuhteessa olleet Chris ja Sylvère eivät harrasta enää seksiä, he vaalivat läheisyyttään ”dekonstruktion kautta” kertomalla toisillensa kaiken. Chris uskoo hänen ja Dickin välisen kokemuksen täyttävän ”käsitteellisen panon” (a Conceptual Fuck) tunnusmerkit, jossa Dickin aamuinen poissaolo, kuin yhden yön jutun jäljiltä, toimi pisteenä iin päällä. Tilanteen loputtomien uudelleenanalyysien seurauksena Sylvère ehdottaa, että Chris kirjoittaisi Dickille kirjeen tuntemuksistaan. Kirjeitä syntyy lisää ja niistä alkaa muodostua eräänlainen käsitetaideprojekti, johon pariskunnan molemmat osapuolet osallistuvat suunnittelemalla, keskustelemalla ja kirjoittamalla. Lähettämättömien rakkauskirjeiden kasautuessa, pulmaksi osoittautuu miten itse Dickin voisi soveliaalla tavalla osallistaa projektiin.

Alkuasetelman vinksahtaneesta kolmiodraamasta huolimatta I Love Dick ei kuitenkaan jää pelkäksi tutkielmaksi sosiaalisesti estyneen ihmisen pakkomielteisestä rakkaudenkaipuusta tai näytelmäksi akateemisen keskiluokan älyllisistä pikku leikeistä.

Alkuasetelman vinksahtaneesta kolmiodraamasta huolimatta I Love Dick ei kuitenkaan jää pelkäksi tutkielmaksi sosiaalisesti estyneen ihmisen pakkomielteisestä rakkaudenkaipuusta tai näytelmäksi akateemisen keskiluokan älyllisistä pikku leikeistä. Tietenkin se on romaani parisuhteesta, hyväksymisen kaipuusta ja rakkaudesta, mutta Kraus niin kulttuurihistoriallisesti kuin käsitteellisestikin pilkkoo perinteisen psykodraaman ainekset hakkelukseksi. Vaikka Dickistä tulee koko romaania kannatteleva halun kohde, kirjeet alkavat lopulta elää omaa romaanin sisäistä elämäänsä herättäen kysymyksen siitä, onko niillä enää juuri mitään tekemistä itse Dickin kanssa. Tosielämän Sylvère Lotringer, kulttuuriteoreetikko ja kirjallisuuskriitikko, onkin pohtinut romaanin edustavan eräänlaista uutta proosan lajia, jossa kulttuurikritiikki ja fiktio yhdistyvät. Joan Hawkins puolestaan luonnehtii romaanin jälkisanoissaan, että I Love Dick kategorisoituu ”teoreettiseksi fiktioksi” (theoretical fiction), jossa teoria ja kritiikki ovat aktiivisia tekijöitä juonen ja tarinan kannalta.

Romaanin toinen osa, ensimmäisessä persoonassa kirjoitettu ”Every letter is a love letter”, vie tarinaa esseemäisempään muotoon. Kirjeet jatkuvat Chrisin päiväkirjamaisissa merkinnöissä, joissa Dick ikään kuin vastaanottaa ”dear diary”-statuksen. Esimerkiksi monologissaan ”Kike Art” taiteilija R. B. Kitaj’sta (mistä henkilökohtaisesti olen hyvilläni, sillä nähtyäni Kitaj’n retrospektiivin Jewish Museum Berlinissä olen pitkään toivonut, että joku avaisi hänen maalauksiaan minulle siitä huolimatta, että visuaalisesti ne ovat hyvin yltäkylläisiä, niistä saa kiinni, mutta esimerkiksi verrattuna suositun aikalaisensa David Hockneyn töihin Kitaj’ssa tuntuu olevan enemmän tasoja, ja tällä tarkoitan mieltä ja mahdollista agendaa) Chris kuvailee ja avaa Dickille muutamaa valittua Kitaj’n maalausta ja pohtii heidän molempien kirjallisia ja teoreettisia lähtökohtiaan ja suhdettaan omaan uskontokuntaansa, juutalaisuuteen. Chris luettelee myös idolisoimiaan naishahmoja niin politiikassa kuin taiteessa, mikä liittyy vahvasti romaanin olennaisimpaan statementtiin: ”Who gets to speak, and why, is the only question.”

Koska romaanin sitaattien ja statementtien määrä on huikea, täytyy myöntää etten muista, onko seuraava kuvaus I Love Dickista – ”…like Madame Bovary as if Emma had written it” – Chris Krausin vai jonkun muun kynästä. Krausin feministinen agenda ei ole mitenkään eristettävissä teoksen muista ulottuvuuksista, vaan se nivoutuu kuin itsestään kirjan monitahoiseen tekstiin alkaen ensimmäisestä kohtauksesta, jossa Chrisin positio miesten välisessä keskustelussa sushibaarissa on lukittu passiivisuuteen – passiivisuuteen, joka perustuu olettamuksiin ja rakenteisiin. Romaanissa Chris toimii itsenäisenä aktiivina eikä tarvitse omaa ”Flaubertiaan” tulkiksi omille tunteilleen ja toiminnalleen. Chris ironisoi oletettua asemaansa esimerkiksi luetellessaan kanonisoimattomia nais- dadaisteja, ”joidenka löytäminen ei ollut edes kovin vaikeaa, vaikka olen pelkkä amatööri, rakas Dick”. Lisäksi kohtaus, jossa Chris saapuu penthouse-juhliin nöyryyttävästi puolisonsa ”plus- ykkösenä”, huipentuu sivulauseeseen, jossa vieraat David Byrne ja John Cale nappaavat soittimensa ja alkavat hieman jamitella: monille juhlijoille illan parhaimmistoon lukeutuva happening näyttäytyykin surkuhupaisana miestoimintana.

Chris nostaa yhdeksi esimerkiksi radikaalin amerikkalaisen taiteilijan Hannah Wilken, jonka ruumiillista ja omasta elämästään ammentavaa taidetta pidettiin ns. tyhmänä ja eksploitatiivisena.

Chris luonnehtii myös naisen roolia ja asemaa taidemaailmassa, jossa henkilökohtaiset ja emotionaaliset pyrkimykset automaattisesti syövät naistaiteilijan uskottavuutta älyllisenä toimijana (Kim Gordonin etäisessä elämäkerrassa Girl in a Band Gordonin vastakkainasettelu henkilökohtaisen ja käsitteellisen välillä ihmetyttää – miksi nämä tekemisen puolet sulkisivat toisensa pois!). Chris nostaa yhdeksi esimerkiksi radikaalin amerikkalaisen taiteilijan Hannah Wilken, jonka ruumiillista ja omasta elämästään ammentavaa taidetta pidettiin ns. tyhmänä ja eksploitatiivisena. Chris kuvailee, kuinka Wilken ideoiden salonkikelpoistuminen myöhemmin esim. Cindy Shermanin valokutaiteessa osoittaa instituutioiden mekanismin jakaa feminismi hyvään sekä pahaan (bad feminism), joista jälkimmäinen on tarkoitettu sivuutettaville ja hankalille, ruodussa pysymättömille tahoille.

Ja onhan kulttuuri-instituutioissa ylipäätänsä fakkiintuneita sääntöjä, joiden mukaan henkilökohtaisuus ja emotionaalisuus ovat toisilta tekijöiltä hyväksyttävämpää kuin toisilta. Woody Allenin Deconstructing Harry nousi mieleeni korostetun henkilökohtaisuudentunnun takia. Allen jankuttaa samoista eksistentiaaleista, sosiaalisista ja luomisen tuskaan liittyvistä ongelmistaan kuin lukuisissa muissakin elokuvissaan, mutta kierroksia on lisätty fragmentaarisella elokuvakerronnalla, metafiktiolla sekä kaunistelemattomalla kielellä ja käytöksellä. Siis ikään kuin Allen päästäisi juuri tässä elokuvassa katsojan piirun verran lähemmäs itseään. Allen konstruoidusti yrittää kertoa meille jotakin, mutta Kraus ei yritä mitään – hän vain kertoo. Vaikka I Love Dick onkin eräänlaista peliä (mitäpä muuta ihmisen sosiaalisuus onkaan), ei se lukukokemuksena ole sitä lainkaan. Rikkomalla yksityisen ja yhteisen rajat ja käyttämällä elämäänsä aineistonaan Kraus ikään kuin antaa itsensä taiteen keinoin. Tämä tarkoittaa vereslihaisuutta ja jopa kiusallisen intiimejä yksityiskohtia (Krausista on kirjoitettu: ”Fuck her once, she’ll write a book about it”), mutta myöskin pääsyä lähelle taiteilijan mieltä. Eivätkö parhaat taidekokemukset liity juuri tällaiseen kohtaamiseen?

On hämmentävää minkälaisella intensiteetillä ja ajankohtaisuudella teos puhuttelee lukijaansa menneisyydestä käsin.

Esseetä suunnitellessani minun oli tarkoitus vertailla Krausin ja suomenruotsalaisten kirjailijoiden Henrik Tikkasen ja Christer Kihlmanin tunnustuksellisuuden tasoja ja laatua, mutta jotenkin koko termiin on mennyt maku. Onhan Kraus itsekin todennut eräässä haastattelussaan: ”Confessional of what”? Kraus on luonut oman kirjallisen pelikenttänsä, johon kuuluu oman elämän fiktioksi muuntamisen mahdollisuudet sisältäen samalla metodin tuomien kysymysten purkamisen. On hämmentävää minkälaisella intensiteetillä ja ajankohtaisuudella teos puhuttelee lukijaansa menneisyydestä käsin. Ajat ovat toki muuttuneet ja monet Krausin ideat ovat nykyään tunnistettavissa niin marginaalissa kuin valtavirrassakin (Girls, anyone?). Tähän liitttynee myös internet ja henkilökohtaisuudelle otollisempien aikojen vaikutus: ihmisten avautumiseen sosiaalisessa mediassa ja informaatiotulvan lyhytpinnaiseen skrollaamiseen tottunut mieli kokee perinteiseen romaanimuotoon ankkuroidut sepitteet auttamattoman puiseviksi rakennelmiksi. Toisin on Krausin lyhytproosaa lähentelevien fragmenttien laita, niiden kieli kun taipuu täsmällisen hekumallisiksi kiteytyksiksi.

Loppuhuomioita: esseeni teksti saatta olla kuivakkaa, mutta älkää hämääntykö, sillä Krausin kieli on sekä kaunista, että villiä. Lisäksi niille, jotka ihmettelevät miksi käytän satunnaisesti kirjailijan sukunimen asemesta etunimeä todettakoon, että näen kirjailija Chris Krausin ja romaanihenkilö Chris Krausin erillisinä hahmoina. Ja mitä tulee itse Dickiin, niin romaanin julkaisuaikana Dick tulkittiin yksimielisesti taidekriitikko Dick Hebdigeksi, joka huhujen mukaan ei ollut kovinkaan hyvillään ”roolistaan”. Mutta lopulta Dick vastaa!

Article was written by

We use cookies on this website to make your browsing experience better. By using the site you agree to our use of cookies.

I understand and accept this.

Send this to a friend